Hölmö lauantaikiukku

Tämä päivä ei alkanut hyvin. Väsytti ja ärsytti, vaikka siihen ei ollut mitään oikeaa syytä. Kaikki oli yhtä tahmaa eikä mikään sujunut niin kuin piti. Phillillä meinasi mennä jo hermo turhan kiukutteluni kanssa, mutta tajusin onneksi kerrankin aika nopeasti olevani aivan hölmö.

Silloin kun kiukuttaa, kannattaa suunnata luonnonhelmaan. Tämä kikka tepsi tänäänkin ja muutama tunti Torrey Pinesin rannalla teki ihmeitä. Tuloksena oli aurinkoinen mieli ja posket sekä muutamia kymmeniä (satoja) editoimista odottavia valokuvia.

Villi veikkaukseni on, että vähintään instagram -tilini, todennäköisesti myös blogini, hukkuu lähi päivinä Torrey Pines tulvan alle. Olen edelleenkin kolmen vuoden jälkeen aivan höperönä näihin maisemiin, enkä edes yritä päästä tästä "taudista" yli enkä ympäri.

Onnea on luonto, kärsivällinen mies sekä vahva tahto. Niiden avulla pääsee jo aika pitkälle.

Paluu Pohjoisnavalle

"It is cold out here. I thought I knew how cold it would be. I thought my days in Jersey walking around underdressed in the cold, my few trips to Finland in the winter, and my general tolerance of colder temperatures would make me seem like a natural up here. As if I was born on the ice and people would look at me and say damn that guy sure can handle the cold.  But, nope. It is just too cold. Like I wrote earlier, it is colder than I ever could have imagined or expected. You do get used to managing it though. I can now shift through face layers and between glove liners and gloves as I feel myself getting colder without interruption. I’m used to my eyelashes freezing, although no amount of “used to” will make it any less annoying."

"I mined ice today. Its pretty much like splitting wood. Only with a pickaxe. So its good hard work but it doesn’t really take long. It’s not what I expected though, because we mine the ice that has pushed up in ridges. We aren’t pulling it out of the “ground” So the ridges of ice that have pushed up are about knee to shoulder high and you chop ice off of that. It took us about 15 minutes to fill our two big boxes with ice. I’ve found three other qualities for good ice to mine. It will sound hollow, like striking a large drum, when you hit it with the axe. The ice will cleave off relatively cleanly around the angle it is struck. And, most importantly, it will have many small holes in it when you look at it (very obvious in the light). Those holes are where the salt has leeched out and the reason for the hollow sound."

"It is beautiful out here. I love the color spectrum at the horizon. It is a definite, quick progression of color. I’m sure part of it is how far north we are and the angle at which light is reaching us. The frozen snow and ice dust has smoothed almost everything out but in some of the ridges in the older ice you can see large blocks of old ice not covered by snow or dust that catch the sun and are very clearly blue. Each sunrise and sunset is spectacularly colored in a cool light of bluish pinks, purples, and oranges. At night all the stars are clearly visible and very bright. You can see the milky way and several constellations. Orion looks as if it is standing on the ground. It’s the lowest I’ve ever seen it and its position makes it look more like a person than when it’s higher up. I’ve seen the northern lights almost each night among the bright stars."

Kaikki kuvat Phillin ottamia ja editoimattomia

Muistatteko vielä Phillin Pohjoisnapareissun viime keväältä? Nuo ylläolevat pätkät ovat otteita Phillin minulle lähettämistä sähköposteista.

Sähköpostien, kuvien ja kertomusten lisäksi pääsin kurkkaamaan Pohjoisnavan meininkiin myöskin telkkarin kautta. CBS:n 60 Minutes -ajankohtaisohjelma vieraili Phillin ja kumppaneiden leirissä ja teki aiheesta pienen dokumenttipätkän. Tuo pätkä löytyy nyt ilmaiseksi myöskin netistä, CBS:n virallisilta nettisivuilta tästä linkistä.

Kannattaa kurkata jos aihe kiinnostaa enemmän. Videolla näkyy myöskin tuttuja. Taskulampun kanssa yövartiossa pyörivä miekkonen löytyy tällä hetkellä sohvalta, ihan tuosta vierestä.

Festa

Monien amerikkalaisten sukujuurista löytyy useampiakin etnisyyksiä ja kansallisuuksia. Esimerkiksi Phillin taustalta löytyy äidin puolelta Ruotsi ja Ranska, isän puolelta Italia ja Skotlanti. Siinä on kuitenkin suuria eroja, kuinka paljon kukin kokee yhteenkuuluvaisuutta esi-isiensä kotimaiden kanssa. 

Phill kokee olevansa ennenkaikkea amerikkalainen ja sen jälkeen pohjois-New Jerseysta. Ero pohjois- ja etelä-New Jerseyn välillä on hänestä niin suuri, että se pitää mainita erikseen. Phillin molemmat vanhemmat ovat syntyneet USA:ssa eivätkä isovanhempien kotimaat näkyneet kodin arjessa kovinkaan paljoa. Phillin isä on harmitellut minulle monta kertaa, ettei hänelle puhuttu lapsena laisinkaan italiaa. Halu sopetua voitti kulttuuriperimän ylläpitämisen ja ensimmäisestä amerikkalaisesta sukupolvesta kasvoi läpikotaisin amerikkalaisia.

Näin ei ole kuitenkaan käynyt kaikille amerikan italialaisille perheille. Italialaisesta sukuperimästä osataan olla myös ylpeitä. Useimmista isommista kaupungeista löytyy italialaiselle ruualle ja kulttuurille omistettu Little Italy, jonka ravintoloita ainakin minun on vaikea vastustaa. 

Sunnuntaina San Diegon Little Italyssa juhlittiin ja mekin päätimme lähteä kurkkaamaan, millainen festa-meininki siellä vallitsi.

Italialainen katuliitutaide teki vaikutuksen

Tunnelma oli riehakkaan ruuhkaisen äänekäs ja kaduilla kuuli yllättävän paljon italiaa. Hetkittäin olisin voinut jopa kuvitella olevani ihan oikeasti saapasmaassa - Viimeistään siinä vaiheessa, kun suussani pyöri yksi herkullisimmista lihapullista ikinä.

San Diegon Little Italy on yksi tämän kaupungin kivoimmista ja kalleimmista alueista. Siellä kohtaavat vanha ja moderni sekä amerikkalainen ja italialainen. Lisäksi on ehkä sanomattakin selvää, että sieltä löytyy myös joukko San Diegon herkullisimpia ravintoloita.

Festa oli käymisen arvoisen ja sama pätee koko Little Italyyn. En suosittele skippaamaan, jos sydämestäsi  (tai vatsastasi) löytyy Italian mentävä kolo.

Lauantai-illan kombuchat

En ole varma kuinka suosittua kombucha on Suomessa, muualla maailmassa tai oikeastaan edes muualla USA:ssa, mutta täällä Kaliforniassa kombucha on ollut kova sana jo pidemmän aikaa.

Kombucha on teejuoma, joka on valmistettu käymällä. Pohjalla on useimmiten mustaa tai vihreää teetä ja erilaisia maku- ja makeusvaihtoehtoja löytyy valtavasti. Perusmaku on hapan ja ainakin itselläni meni pari kokeilukertaa ennenkuin makunystyräni nöyrtyivät pitämään kombuchaa herkkuna.

Kombuchan väitetään olevan suorastaan ihmeellisen terveellistä. Suurimpien fanien mukaan sillä voi parantaa vaikka AIDS:in, syövän tai diabeteksen. Tieteellisiä todisteita kombuchan terveyseduista ei taida kuitenkaan olla tarjolla. Ainakaan vielä.

Kombuchaa löytyy San Diegossa ihan perus ruokakaupoista, kahviloista, monista ravintoloista ja nykyään myös omista maisteluravintoloistaan (esim. JinBuCha North Parkissa). Uusimpana uutuutena San Diegosta saa nyt myös paikallisen Boochcraftin valmistamaa alkoholipitoista kombuchaa. Ostimme pullon mintun, chilin ja vesimelonin makuista juomaa jo reilu kuukausi sitten, mutta avaamatta jäi. Tänään löysin pullon kaapin perukoilta ja päätin uskaltaa.

Yksi sana: NAM! Meni heittämällä juomasuosikkieni kärkeen. Juoma on ihanan raikasta ja kuplivaa. Hapot ja maut pelaavat loistavasti samaan pussiin ja lopputulos maistuu ihan sangrialta tai kuivalta, hyvin maustetulta siideriltä.

Toistaiseksi boochcraftia taitaa saada vain San Diegosta, mutta en ihmettelisi yhtään, jos bisnes paisuisi ja laajenisi isommille markkinoille. Tälle olisi varmasti kysyntää! Pullon kyljessä lukee "Right now is a great opportunity to take a deep breath, celebrate the moment, and be inspired."  Yhdyn tähän ja nautin. Cheers!

Kun töissä on kivaa

Olen monta kertaa miettinyt, millainen olisi unelmieni preschool.

Siellä

• opettajilla olisi riittävästi käsiä ja aikaa jokaiselle lapselle
• opettajien työtä arvostettaisiin ja se näkyisi ilmapiirin lisäksi myös eduissa ja palkassa
• opettajat olisivat motivoituneita ja työskentelisivät innolla kohti yhteisiä ja kaikille selkeitä tavoitteita
• opettajilla olisi aikaa suunnitella ja väkertää kaikkea kivaa "extraa", joka ei ole oikeasti mitään extraa
• tilat houkuttelisivat leikkimään, tutkimaan ja touhuamaan, niin sisällä kuin ulkonakin
• tilat olisivat turvalliset, luonnonmukaiset ja kauniit
• leikki sekä tunne-elämän ja sosiaalisten taitojen kehitys olisivat tärkeämpiä kuin kolmevuotiaan akateemiset taidot
• opettajilla olisi vapaus tuoda oma persoona työhönsä, mutta tarjolla olisi myöskin tukea ja apua silloin kun sille on tarvetta
• johtaja ymmärtäisi opettajan työn ja suhtautuisi varhaiskasvatukseen intohimoisesti
• koulu sijaitsisi lähellä kotiani, jottei työmatka nielaisisi pitkän päivän päälle paria ylimääräistä tuntia

Kuulostaa ehkä utopistiselta. Niin minä ainakin kuvittelin. Mutta sitten kävi niin, että tästä unelmasta tuli uusi työpaikkani.

Olen aina pitänyt preschool opettajan työstä, mutta minimaaliset resurssit ja palkka sekä ristiriitaiset kovat odotukset ja vaatimukset saivat minut turhautumaan. Etsiessäni uutta työpaikkaa, etsin lähinnä jotain muuta, kunnes silmiini osui upouusi preschool johon etsittiin opettajia. Haastattelussa tunsin olevani kuin kotonani ja omistajan ajatukset ja ideat olisivat voineet olla omiani.

Koulu sijaitsee n.10 min ajo- tai 15 min pyöräilymatkan päässä kotoani. Ryhmän lapset ovat tällä hetkellä 3-4 -vuotiaita. Koulussa noudatetaan jatkuvaa opetussuhdetta, eli työskentelemme saman lapsiryhmän kanssa siihen asti, että he siirtyvät kindergarteniin. Lapsia on kiireisimpinä päivinä 11, mutta meitä opettajia on yhden sijaan kaksi (vrt. Kalifornian virallinen suhdeluku 1 ope, 12 yli kaksivuotiasta lasta kohden). Kyse ei ole opettaja + apuopettaja työparista, vaan olemme kumpikin koulutettuja opettajia ja toimimme tiiminä.

Koulun omistaja on tehnyt loistavaa työtä työparien valinnassa ja oma parini on todellinen lottovoitto. Työskentely on sujunut heti ekasta päivästä asti luontevasti ja jouhevasti. Pedagogiset ajatuksemme ovat hyvin samanlaisia ja meillä on oikeasti kivaa yhdessä. Hyvä fiilis ja aikuisten toimiva yhteistyö heijastuu tietenkin myös lapsiryhmään. Lähes jokainen lapsista on ilmottanut minulle spontaanisti jonkun puuhan tai leikin lomassa, että tämä on tosi kiva koulu.

Taidetta kuivumassa ja esillä. 

Kaiken muun  hyvän lisäksi saamme joka viikko kaksi tuntia yhteistä suunnitteluaikaa lapsiryhmän ulkopuolella. Saamme käyttää tuon ajan niin kuin parhaaksi näemme. Joskus saatamme istua kahvilassa suunnitellen tulevaa viikkoa tai puhuen lapsista ja heidän tarpeistaan. Joskus taas saatamme mennä ostamaan tarvikkeita, joita koulusta ei vielä valmiiksi löydy. Luokkahuoneemme ja vain meidän luokan käytössä olevan pation sisustus on täysin omissa käsissämme ja tarvelistalta löytyy vielä näin alkuvaiheessa joka viikko jotain uutta. Koululla on luonnollisestikin meille budjetti, mutta toistaiseksi vaikuttaa siltä, että kaikki mitä perustellusti tarvitsemme, on mahdollista hankkia.

Suunnitteluajan lisäksi meillä on mahdollisuus pitää myöskin viikottainen "toimistotunti", joka on varattu vanhempien kanssa keskusteluun. Vaikka kommunikoimmekin joka päivä kasvokkain ja netin kautta, on mukava tietää, että tarvittaessa meillä on aikaa ja mahdollisuus myös syvällisempään keskusteluun. Jos ei vanhemmilla ole tarvetta erityiseen tapaamiseen, voi tuon extra-tunnin käyttää helposti myös suunnitteluun, luokkahuoneen järjestelyyn ja tulevien puuhien valmisteluun.

Lapset saivat valita ryhmällemme eläinaiheisen nimen. Millä todennäköisyydellä valinta osuu kaikista maailman eläimistä ocelottiin? Ilman safari parkissa käyntiä en olisi varmasti edes tiennyt, millaisesta (söpöstä) elukasta on kyse...

Tällä hetkellä tuntuu taas pitkästä aikaa siltä, että olen ihan oikealla alalla ja löytänyt tieni itselleni sopivaan kouluun. Toivottavasti homma jatkuu yhtä hyvillä fiiliksillä myös tulevaisuudessa.

Täydellisen preschool-opettajan työn lisäksi on toinenkin uraani liittyvä unelma vihdoin käsieni ulottuvilla. Byrokratian kiemuroiden vuoksi kerron siitä lisää sitten, kun pääsen kunnolla vauhtiin.

Astetta haastavampi paketin nouto

Kun USA:ssa tilaa jotain netistä, saapuu paketti yleensä kotiovelle joko postin, FedExin tai UPS:n kuljettamana. Jos ei lähettäjä vaadi allekirjoituksia tai muita kuittauksia, jätetään paketti usein ovelle ja toivotaan, että se löytyy sieltä vielä siinäkin vaiheessa, kun asukas saapuu kotiin. Meidän talon kohdalla pakettien toimittaminen ja varastaminen on kuitenkin astetta vaikeampaa, sillä pihallemme päästäkseen täytyy kulkea lukitun portin läpi. Portin kyljestä löytyy summerisysteemi, mutta jos ei kukaan naapureistakaan ole kotona, päätyy paketti takaisin postin tai kuriirifirman konttoriin.

Yleensä tämä ei haittaa kovinkaan paljoa, sillä nopsaanhan sen lähikonttorista noutaa. Joskus homma menee kuitenkin monimutkaiseksi, jos lähettäjä on päättänyt liittää paketin toimitukseen kaikki olemassaolevat lisäehdot.

Phill tilasi tietokoneeseensa uuden tuulettimen. Tuulettimen arvo ei hiipinyt pilvissä, mutta lähettäjä oli päättänyt kohdella sitä kuin valtionsalaisuutta. Pakettia ei saanut jättää mihinkään muualle kuin suoraan vastaanottajalle. Ei siinäkään tapauksessa, että Phill olisi antanut siihen kirjallisen luvan. Kolme toimitusyritystä tuli ja meni emmekä olleet kertaakaan kotona. Lopulta ainoaksi vaihtoehdoksi jäi paketin noutaminen suoraan FedExiltä. Jostain käsittämättömästä syystä paketin lähettäjä oli asettanut vielä yhden bonus-ehdon: Paketti pitäisi käydä noutamassa juuri sieltä FedExin toimipisteestä, minne se oli alunperin saapunut. Käytännössä tämä tarkoitti meille puolentunnin ajomatkaa aivan Meksikon rajan tuntumaan.

Lähdin lauantaina Phillin seuraksi noutamaan pakettia. Ajomatka meni joutuisasti ja löysimme kerrasta perille. Päädyimme alle mailin päähän rajasta, jonkin sortin teollisuusalueelle. FedExin logo näkyi jo kaukaa, mutta niin näkyi rakennusta kiertävä korkea piikkiaitakin. Hiippailimme nöyrinä vartijan kopin luo ja löysimme englantia heikosti puhuvan vartijan, joka opasti meidät oikean pyöröportin luo. Portti oli lukittu ja sisään pääsi soittamalla virkailijalle.

Phill painoi nappia ja esitti asiansa. Portti naksahti auki ja Phill pääsi sisään. Minä yritin seurata perässä, mutta portti olikin jo lukossa. Painoin nappia ja kerroin, että meitä on täällä kaksi kappalein. Portti naksahti jälleen auki.

Seuraavaksi suuntasimme kulkumme lähimmästä ovesta sisään ja kohtasimme kaksi vartijaa sekä lentokenttämäisen turvatarkastuspisteen. Kun meidät oli tutkittu ja vaarattomiksi havaittu, saimme luvan jatkaa matkaa sisälle teollisuushalliin. Haahuilimme hetken aikaa hallissa päämäärättömästi, sillä meillä ei ollut aavistustakaan, mihin meidän olisi pitänyt mennä. Lopulta vastaamme asteli FedExin työntekijä, joka tiedusteli, olisimmeko kenties avuntarpeessa. Selvisi, että olimme menneet väärästä ovesta sisään. Ystävällinen miekkonen saattoi meidät ulos ja osoitti oikeaan suuntaan. Tässä kohtaa meitä jo hieman nauratti: Mikä ihmeen pointti perustavanlaatuisissa turvatoimissa oli, jos ei vartijoita kiinnostanut tai ihmetyttänyt lainkaan, millä asioilla mahdoimme liikkua?

Toimistoon päästyämme hoitui loppu-urakka tutun käsikirjoituksen mukaan ja pääsimme vihdoin lähtemään kotimatkalle pakettimme kanssa. Saatamme kuitenkin miettiä kaksi kertaa, ennen kuin tilaamme tältä yritykseltä lisää tavaroita. Samalla vaivallahan tuulettimen olisi noutanut vaikka suoraan Meksikosta.

Inspiroivat Legot

Kävimme lauantaina Reuben H. Fleet Science Centerissa katsastamassa juuri avautuneen The Art of the Bricks -näyttelyn. The Art of the Bricks on kokoelma Nathan Sawayan legoista rakentamia taideteoksia.

Näyttely oli vaikuttava ja ennenkaikkea inspiroiva. Taide-elämyksen lisäksi jäin jälleen kerran pohtimaan, kuinka omiin hulluiltakin tuntuviin unelmiin pitää aina jaksaa uskoa ja tehdä töitä niiden eteen. Nathan tunsi lapsesta saakka vetoa taiteeseen, mutta päätyi opiskelemaan lakimieheksi. Työ kaupallisena lakimiehenä ei kuitenkaan tuonut onnea eikä tyydytystä. Lopulta Nathan repäisi itsensä irti oravanpyörästä ja alkoi työstämään taidetta legopalikoista.

Jokaisesta taulusta löytyy lego-yksityiskohtia, jotka on niin taitavasti toteutettu, ettei pienestä valokuvasta edes huomaa eroa maalauksen ja legon välillä.

Nykyään Nathan on menestyvä taiteilija, eikä taideteoksia ihastellessa ollut laisinkaan vaikea ymmärtää, miksi. Näyttely löytyy San Diegosta tammikuun loppuun asti ja sen jälkeen se matkaa taas uuteen paikkaan. Suosittelen lämpimästi piipahtamaan jos satut San Diegoon tai bongaat näyttelyn jostain muualta.