Se aika vuodesta

Kehtaankohan tunnustaa :)? Istun sohvalla vilttiin kääriytyneenä ja hörpin jouluteetä... Näin meillä San Diegossa. Kylmä hiipi luihin ja ytimiin, kun jutteluhetki ulkona venähti ja aurinko alkoi häviämään horisontin taakse. Olisipa meillä sauna - lause jota ei usein kuule Veeran suusta!

Olen ollut pari viimepäivää ihan holiday-tunnelmissa. Ilmoitin jo Phillille aikovani koristella tänä jouluna omalla mittakaavallani yliampuvasti. Lunta täällä ei ole eikä tule, mutta pimeää kyllä riittää. Talviajan ansiosta pimeä tulee humahtaen jo pitkälti ennen kuutta. Kynttilöille ja tunnelmavaloille olisi siis käyttöä. Asettelin tuikut jo kauniiseen riviin pöydälle, mutta muistin sitten, että kaikki meidän tulitikut ja sytkärit jäivät New Hampshireen. Noh, huomenna sitten...

Phillin tuoma homecoming ruusu alkaa olemaan jo aika nuupahtanut. Tilalle voisi hankkia thanksgiving kukkia.

Huomenna pitää muutenkin asetella tuikut uudelleen, sillä pöytämme vaihtuu uuteen. Viimesunnuntainen kysymysmerkkipöytä jäi kauppaan ja tilalle valkkautui karvan verran isompi ja paljon vaaleampi pöytä. Pöydän lisäksi huomenna saapuu kirjahylly (johon ei tule kirjan kirjaa) ja pieni end table sohvan jatkoksi. Olemme myöskin valinneet seinälle ripustettavat kuvat kaikkien niiden tuhansien road trip-kuvien joukosta. Oma taide paras taide!

Pihakalusteiden kanssa pitää ilmeisesti odottaa kevättä, kun täällä on nyt niin tosi talvi. Just joo ja mur! Löysimme Searsin nettisivuilta aivan täydellisen ulkokalustesetin 70% alennuksella. Olimme yhtä hymyä, kunnes meille valkeni, että setti (tai mikään muukaan setti) ei ole saatavilla talviaikaan. Miksi ihmeessä niitä sitten mainostetaan kissan kokoisin kirjaimin netissä? En ymmärrä, en! On vähän sellainen olo, että joku varasti juuri tikkarini. Ehkäpä me teemmekin kalusteemme itse (lue: minä visioin ja Phill tekee). Jos vain joku lisäisi viikkoon pari päivää ja päivään pari tuntia...

Mutta koska nyt kerran on talvi, niin ostinpas sitten itselleni ne himoitsemani syyssaappaat. Joinain iltoina/öinä ne ovat tulleet jopa melkein tarpeeseenkin. 

Näillä kelpaa lähteä kohta kuusimetsään joulukuusta valitsemaan.

Jatkoaika

Yksi Phillin parhaista ystävistä jatkoi tänään sopimustaan kuudella vuodella laivastossa. Minulla ei ole pienintäkään havaintoa, miten tämä hoidetaan muissa militaryn haaroissa, mutta laivastossa tyyli on hyvin vapaa. Yksi Phillin "sivutöistä" oli useiden vuosien ajan uraneuvojana (career counselor) toimiminen, minkä vuoksi minäkin olen nähnyt yhden jos toisenkin reenlistment-seremonian. Tämänpäiväinen seremonia toimitettiin täpötäydessä olutravintolassa.

Virallisen valan ja epämuodollisen ympäristön sekoittaminen on minusta ihanan kiehtovaa. Reenlistment on iso päätös, mutta varsinainen päätös ei ole (toivottavasti/tuskin) syntynyt baarissa, vaan vakavan pohdinnan tuloksena. Siksi päätöstä pitääkin juhlistaa juuri niin kuin kukakin parhaaksi näkee. Parhaimmillaan seremonia on ikimuistoinen ja "kantajansa" näköinen.

Tänään koolla oli iso porukka minulle todella tärkeitä ja läheisiä ihmisiä. Muistelimme vanhoja, naureskelimme tälle hetkelle ja suunnittelimme tulevaa. Edessä on holiday season (täällä thanksgiving, joulu ja uusivuosi), mutta vain harvoilla meistä on mahdollisuus matkustaa kotikotikotiin perheen luo. Siksipä meidän laivastoperhe nouseekin arvoon arvaamattomaan. Vaikka minulla onkin ikävä perhettä ja ystäviä Suomessa (ja maailmalla), on ihanaa tuntea kuuluvansa johonkin joukkoon täälläkin. Innolla jo odotan, mitä ensi viikon thanksgiving tuo tullessaan. On muuten ensimmäinen thanksgiving jossain muualla kuin Phillin perheen luona New Jerseyssa! Toivottavasti uunista pyörähtää ulos täydellinen kalkkuna.

Vanha kuva Portsmouthin ajoilta

Joulu 2007 Hawaijilla... Samoilla meiningeillä taitaa mennä myös tänä vuonna

Väärä käännös

Ennen San Diegoon muuttamista minua peloteltiin Kalifornian tukkoisilla teillä ja agressiivisilla kuskeilla. Ei olisi kannattanut uskoa. Ruuhkia on silloin tällöin siellä täällä (todennäköisesti samoilla teillä joka päivä samaan aikaan), mutta mitä kuskeihin tulee, Massachusettsin "massholet" pesevät Kalifornian autoilijat mennen tullen. Täällä on ihan mukava ajella, kunhan vain muistaa olla huomaavaisen aggressiivinen ja pysyttelee liikenteen rytmissä.

Joskus voi kuitenkin käydä niin, että yksi kortteli ja yksi virhekäännös lisäävät matkaan iloisen puolituntisen ja vähän päälle. Näin meille kävi tänä aamuna.

Lähdimme liikkeellen klo 7:35. Ajatuksenamme oli käydä ruokkimassa ystäväni kissat ja suunnata sen jälkeen yhdessä tukikohtaan salille ja asioita hoitamaan. Ystäväni asuu muutaman sadan metrin päässä samalla kadulla, mutta typerien liikennejärjestelyiden vuoksi autolla matkaa kertyy lähemmäs mailin verran. Lisäksi jokaisessa risteyksessä on stop-merkki ja hidastetöyssyt. Ja jos meiltä pääsee helposti ja nopeasti 5-motarille, ei samaa voi valitettavasti sanoa ystäviemme talon sijainnista. Jonottelimme parin korttelin väliä lähemmäs 15 minuuttia ennen kuin pääsimme edes kääntymään motarille johtavalle tielle. 

Kun käännös tuli vihdoin ja viimein ajankohtaiseksi, teki Phill ajatuksissaan virheen ja kääntyi pohjoiseen johtavalle rampille. Seisovassa ruuhkassa ei asialle mahtanut enää yhtään mitään, vaan edessä oli lisää jonottelua aivan tukossa olevalle rampille, yhden exitin välin pituinen pyrähdys motarilla sekä pieni seikkailu La Jollassa. Meinasimme jo heittää hanskat tiskiin ja vaihtaa aamun suunitelmat lennosta, mutta sisu ei antanut periksi. Päätimme pysyä suunnitelmissa ja höystää aamuamme todella huonolla (mutta ah niin täydellisellä) huumorilla. Keksimästämme valokuvausprojektista lisää myöhemmin...ehkä. Perille tukikohtaankin toki pääsimme - hieman ennen yhdeksää.

Eksymisestä, liikenneongelmista ja huonosta huumorista tuli päivän kantava teema. Mutta ei se mitään, tärkeimmät asiat tulivat hoidettua ja uusissa kortteleissa seikkaillessa tuli löydettyä yhtä sun toista hyödyllistä, hauskaa ja mielenkiintoista. Kuten tämä:

Samalla kertaa saa pestyä sekä auton että koiran. Ei laisinkaan hullumpaa.

Aika rauhoittua

Tänä aamuna sängystä ylös kömpiminen ei meinannut onnistua ollenkaan - siis ihan kirjaimellisesti. Selkäni päätti esittää vastalauseensa (ties mille) ja jymähtää. Aamun treenisuunnitelmat vaihtuivat kevyeen soutamiseen ja reilun tunnin venyttelyyn.

Vaikka olenkin joogaillut kesästä asti säännöllisesti, on venyttely ja rauhoittuminen minulle edelleenkin treenieni heikoin lenkki. Selän jumiutuminen pakotti pysähtymään hetkeksi ja sepäs tekikin ihan hyvää - sekä keholle että mielelle. Siinä venyessä ja vanuessa kerkisin ensin ajattelemaan kaikki mahdolliset ajatukset ja sitten vaipumaan jonkinlaiseen ajattelemattomaan tilaan. Pikkuhiljaa selän lihakset antoivat sen verran periksi, etten sentään päätynyt sängyn pohjalle (tai lähinnä kovalle lattialle) koko päiväksi.

Ei yhden aamun venyttely vielä tietenkään ihmeitä tehnyt. Selkäni on edelleenkin hyvin jäykkä. Ohjelmassa on siis lisää rauhallisia venyttelyaamuja. Joskos vaikka jotain tästä oppisinkin ja muistaisin taas ainakin hetken aikaa, että välillä on hyvä rauhoittua - ennen kuin on pakko.

Mission Baylta löytyi eilen tällaista rauhallista kauneutta

Kissavahtina

Ystäväni lähti matkoille ja pyysi minua kissavahdiksi. Eipä tarvinnut kahta kertaa pyytää. Ei taida olla kovinkaan suuri salaisuus, että olen päivä päivältä pahempi crazy cat lady. Kissat ovat ihania!

Ystävälläni on kaksi rescue kissaa: Mama ja Botas. Botas (espanjaksi saappaat) on kuin pieni nallekarhu. Hän on kaikkien ystävä, varsinkin jos on olemassa edes pieni mahdollisuus, että sinulta saattaisi saada ruokaa. Botaksen voi napata syliin ja rapsuttaa mahaa. Kissojen ei kuuluisi tykätä maharapsutuksista (Kisun raja menee kolmessa rapsutuksessa), mutta muistio ei koskaan tavoittanut Botasta.

Mama on maailman ihanin pallon muotoinen kissa. Mama on kokenut elämässään kovia ja on siksi hieman varautunut uusien ihmisten kanssa. Mutta sen verran minussa taitaa olla kissakuiskaajan vikaa, että Mama päätti tehdä kohdallani poikkeuksen. Ensimmäisen ruokintavierailun ajan Mama tuijotti minua pöydän alta. Toisella kerralla hän uskaltautui jo lähelle. Kolmannella sain luvan rapsuttaa ja sitten se olikin menoa. Nyt hän kiehnää ja kehrää aivan kuin olisimme tunteneet toisemme aina.

Käyn ruokkimassa ja hellimässä ystäväni kissoja joka aamu ja ilta. Vastalahjaksi saan happihyppelyn ja extra-paljon kissarakkautta. Kisu oli aluksi hieman tuohtunut kotiin kantamastani vieraiden kissojen tuoksusta, mutta enää häntä ei kiinnosta. "Ihan sama, kunhan rapsutuksia ja ruokaa riittää myös minulle." Ja niitähän riittää! Antaisikohan Kisu meidän ottaa toisen kissan...?

Sisustusoluet

Pari vuotta sitten vietimme puoli syksyä sisustuskaupoissa kierrellen. Ostimme silloin jota kuinkin kaiken mahdollisen, mitä kotiin nyt yleensä ostetaan. Aluksi kaupoissa kiertely ja sisutuslehtien selailu oli hauskaa, mutta jossain vaiheessa uuvahdimme aivan totaalisesti ja pelkkä huonekaluliikkeen ohi ajaminen sai meidät kaivamaan valkosipulit ja ristit esiin. Viimeiset Marimekon kangas"taulut" taisivat päätyä seinälle vasta helmikuussa, paria tuntia ennen kuin ensimmäiset viikonloppuvieraamme tulivat kylään.

Portsmouthin kotimme sisustus oli meille kummallekin mieleen. Kaikki oli uutta ja juuri siihen tilaan hankittua. Koti tuntui kodilta ja miellytti kummankin silmää. San Diegon kodin nähtyämme ymmärsimme aika pian, että parin vuoden pituinen tauko projekti kodin kanssa oli tullut päätökseensä: Isompi tila vaati isompia huonekaluja. Eipä siis auttanut muu kuin sukeltaa takaisin sisustuksen ihanaan maailmaan.

Viikon kestäneen suunnittelun ja netin selailun jälkeen pääsimme tänään vihdoin itse asiaan ja päädyimme Morena Boulevard Plazalle shoppailemaan. Plazalta löytyi täyden kympin huonekaluliike, lamppukauppa ja puutarhaliike - kaikki mitä tarvitsimme. Kaikista iloisin yllätys oli Metro Decor-huonekaluliike, jonka tyyli kolahti ja hinnat sopivat meidän 'emme tiedä kuinka kauan asumme tässä talossa ennen kuin taas muutamme' -elämäntyyliin. Koska olemme me, emme ostaneet vielä tänään mitään, vaan päätimme sulatella kaikkea näkemäänne yhden illan verran. Huomenna sitten takaisin tositarkoituksella.

Meidän uusi pöytä?

Jos Phill saa jatko-ordersit San Diegoon, nousee ostoslistan ykköseksi hedelmäpuu

Onnistuneen kauppakierroksen kruunuksi suuntasimme Little Italyyn Bottlecraft beer shoppiin olutostoksille. Phill ja olutkauppa = lapsi ja karkkikauppa eikä minuakaan tarvitse kehottaa kahdesti astumaan sisään. Uusien oluiden maistelu ja vanhojen tuttujen nautiskelu on meille parhautta parhaimmilaan. Tänään ohjelmassa oli siis sunnuntai-illallisen sijaan sunnuntainen olutmaistelu. Kaksi ehdotonta olutsuosikkiani ovat Allagash White ja Goose Islandin Sofie. Täytyy kuitenkin myöntää, että West coast IPA:t maistuvat kerta kerralta paremmilta. Local on kova sana!

Maun lisäksi myös etiketit ovat tärkeitä (minulle)

Kaksi uutta ja maistuvaa tuttavuutta

Onnensirpaleita

Jos sirpaleet todella tuovat onnea, pitäisi meidän olla maailman onnekkain pariskunta. Katselimme eilen lasivarastoamme ja totesimme, että olisi varmaankin aika hankkia lisää. Ehkä universumi yritti todistaa pointtinsa kädestä pitäen, sillä noin tunnin kuluttua keskustelustamme rikkoutui se viideskymmenesviides lasi iloisesti räsähtäen. On varmasti sanomattakin selvää, että meidän kaapista löytyy vain hyvin halpoja ja simppeleitä tusinalaseja. Muuten olisimme joutuneet vararikkoon jo aikapäiviä sitten.

Sirpaleita siivotessani (ja Kisun kuonoa syrjään työntäessäni) rupesin pohtimaan, tuovatko sirpaleet onnea vai onnekkuutta. Ne kun taitavat kuitenkin olla kaksi ihan eri asiaa. Jotta onnekkuus tekisi onnelliseksi, pitää sitä osata arvostaa. Ja jotta sitä osaisi arvostaa, pitää tietää, mitkä asiat minut tekevät juuri tällä hetkellä ja tässä elämäntilanteessa onnelliseksi. Onnellisuus ei ole vakio, vaan muuttuu ja elää ihmisen mukana.

"Kel onni on se onnen kätkeköön." Muistan vieläkin elävästi, kuinka paljon nuo sanat hihityttivät minua ja ystäviäni musiikkiopiston konsertissa. Muita säkeitä en laulusta sitten muistakaan. Jos näihin sanoihin pitäisi luottaa, olisin minä pulassa pahemman kerran. Kun olen oikein onnellinen, kuplii se väkisinkin näkyville. Jos onni pitäisi piilottaa, paisuisivat kuplat pääni sisällä hillittömän hallitsemattomiksi ja saattaisivat jopa puhjeta. Voisi pian käydä niin, että onni pysyisi piilossa myös itseltäni. 

Joskus elämä potkii päähän oikein kunnolla ja tuntuu ettei matkassa ole hiukkastakaan onnea. Noina hetkinä niitä pieniä onnenmurusia vasta tarvitaankin. Aina ei ole helppoa olla onnellinen, mutta silloinkin auttaa, jos löytää edes yhden tärkeän murusen, josta pitää kiinni. Iloitaan siis onnesta ja annetaan sen näkyä. Onnellisuus on kaunista ja parhaimmillaan ympäristöön levitettynä. Hyvällä säkällä se saattaa jopa tarttua ja aloittaa onnellisuusepidemian.