Onnellisia perhosia

Olemme olleet Phillin kanssa yhdessä jo reilusti yli kahdeksan vuotta, joista kohta viisi naimisissa. Suhteeseemme on kuulunut lukuisia hyvästejä ja jälleennäkemisiä, mutta siltikin vatsani on ollut täynnä onnellisia perhosia siitä hetkestä alkaen, kun miehen kotiinpaluupäivä varmistui.

Se alkaa aina joitain päiviä ennen H-hetkeä, huipentuu ensimmäisen syleilyn tuomaan ylitsepursuavaan onnellisuuteen ja häilyy taustalla tasaisena onnellisuutena vielä päiviä, ehkä jopa viikkoja paluun jälkeenkin.

Erossa olossa on parasta luonnollisestikin sen päättyminen, mutta ilman ikävää ei voisi kokea näitä huipputunteita, jotka muistuttavat kovasti niitä hetkiä, kun suhde oli ihan tuore ja olimme juuri hoksanneet löytäneemme jotain kultaakin kalliimpaa. Saamme tavallaan kokea rakastumisen tunteen yhä uudelleen ja uudelleen.

Kun toinen on poissa, on vaikea muistaa tai ymmärtää, että joskus toisen naama voisi muka ärsyttää. Toisessa huokailua aiheuttavat piirteet tuntuvat yhtäkkiä naurettavan pieniltä ja niitä saattaa olla jopa ikävä. Ja mekö muka riitelisimme jostain turhanpäiväisistä arkisuuksista? Ehei, ei enää ikinä!

Tuossa tuo nyt on, kosketusetäisyydellä ja yhtenä kappaleena, innoissaan kaikesta kokemastaan, mutta onnellinen myös siitä, että on taas kotona. Tämä ei ollut erossaoloistamme lähimainkaan pisin, mutta kaikin puolin erilainen kuin edeltäjänsä. Jäälautalla leireily ei ole ihan riskitöntä ja luonto osoittikin mahtinsa monella tavalla kuluneen kuuden viikon aikana. Onneksi kaikki olivat kuitenkin tehtäviensä tasalla ja hommat saatiin menestyksekkäästi päätökseen. Niin ja se yksi nähty jääkarhuperhe... Se keskittyi onneksi syömään lentokonetta eikä huomannut moottorikelkalla lähestyvää Philliä. Jotkut asiat on parempi tietää vasta jälkikäteen.

Tällä viikolla saamme viettää runsaasti aikaa yhdessä, ennen kuin palailemme taas kahden ihmisen perusarkeen, jota on ollutkin jo ikävä. Tuntuu ihan lauantailta, sellaiselta kuplivan onnelliselta lauantailta.