Halipulan korjausta

Pitkästä, pitkästä aikaa palasin taas viikoksi vanhaan kouluuni sijaistamaan. Vakavaksi yltynyt halipulani korjautui heti maanantaina noin viiden ensimmäisen minuutin aikana.

Miss Veeraaaaaaa, you're here!!! I missed you! Ihan kaikki lapset eivät tosin olleet heti valmiita hyppäämään syliini. Yksi pieni poika katseli minua alta kulmiensa ja kysyi kädet puuskassa: Were you on a vacation, or something?

Olo tuntuu hyvin rakastetulta ja tärkeältä. Pisti taas miettimään, kuinka tärkeä opettaja oikein onkaan näiden pienten elämässä. Ja mukavalta tuntui myös se, kuinka iloisesti tutut vanhemmat tervehtivät ja kysyivät toivorikkaina, olenko tullut jäädäkseni. En ole, ainakaan tällä erää.

Halien lisäksi olen päässyt Hihittelemään lasten jutuille taas ihan urakalla. Pienten keskustelut ja touhut ovat niin parhaita. Tänään yksi lapsonen yritti hiipiä päikkäreiden aikaan kaverin viereen. Kun tylsä opettaja huomasi ja pyysi palaamaan takaisin omalle paikalle, yritti lapsi samaa uudelleen hiotun taktiikan kanssa: Peiton alla hiipien. Kumma juttu, mutta opettaja huomasi itsekseen kävelevän peitonkin. Oli kyllä naurussa pidättelemistä. Olisin ehkä jopa katsonut toiseen suuntaan, elleivät muut lapset olisi jo olleet untenmailla ja kompastumisvaara melkoinen.

Halipula on nyt siis väliaikaisesti korjattu, mutta kohta voisi alkaa kyllä jo laskemaan päiviä siihenkin, milloin niitä haleja riittää taas joka päivälle ihan omastakin takaa. Phillin kotiinpaluu lähestyy, vaikka onkin vielä totaalinen tuplakysymysmerkki. Ensimmäinen kysymys on hommien valmiiksi saaminen, toinen Alaskan tulivuoritilanne. Jännitystä riittää siis ihan loppuun saakka.

Tästä ei lepopaikka parane! Kiitos taas Raijalle kuvista!

Luonto ja luonnonvoimat ovat kyllä ihmeellisiä ja arvaamattomia... Ihan kaikkea ei voi ihminen eikä teknologiakaan kontrolloida, vaikka yritys kova onkin.