Sprinttailua JFK:lla

Lentolippuja varaillessani katselin hieman huolestuneena New Yorkin JFK:lle tarjottavia vaihtoaikoja. Mennessä 1h 40 min, takaisintullessa 2h kaikkine maahantulokiemuroineen. Päätin kuitenkin luottaa Finnairin/AA:n tarjoamiin yhteyksiin, sillä se oli selkeästi haluamani hintaluokan yhdistelmistä paras. Toinen vaihtoehto olisi ollut lentää Turkin kautta yli 30 tunnin matkustusajalla tai yrittää vaihtaa konetta Heathrowlla tunnissa: mission impossible.

Juoksuksi ja säätämiseksihän homma meni, mutta perille kuitenkin pääsin - kumpaankin suuntaan. Menomatkasta jo kerroinkin ja nyt sitten vuorossa tarinan jatko-osa siitä, miksi hyvä juoksukunto näyttää tulevan JFK:lla tarpeeseen.

Finnairin lento lähti Helsinki-Vantaalta myöhässä eivätkä tuuletkaan olleet tällä kertaa suotuisia. Lentokoneen kapteeni kertoi jo kiitoradalla, että tulisimme saapumaan New Yorkiin selkeästi myöhässä. Mutta eihän sille mitään vielä tuossa vaiheessa voinut. Päätin olla murehtimatta ja ottaa rennosti. Saatoin jopa katsoa kolme elokuvaa putkeen...

New Yorkissa kone tyhjeni tällä kertaa nopeasti, mutta se ei tuntunut kovinkaan suurelta lohdulta, kun seuraavan koneen boardingiin oli aikaa reilu viisitoista minuuttia. Eh, ei taida ihan riittää JFK:lla. Päästyäni koneesta ulos bongasin kuitenkin One Worldin agentin, joka antoi minulle ja muille tiukan vaihtoajan kanssa kärvisteleville matkaajille oranssin läpyskän, jonka piti taata tavallista nopeampi seikkailu JFK:n maahantulo- ja turvamuodollisuuksien läpi. Samalla minulle selvisi, että koneeni boardingiin olikin puolituntia ja lähtöön tunti. Virkailija vakuutteli sen riittävän, mutta itse en ollut asiasta aivan yhtä vakuuttunut.

Maahantulohallissa totesin olleeni oikeassa, sillä siellä vallitsi ryysis ja kaaos. Minut ohjattiin oranssin läpyskäni kanssa kansalaisille tarkoitettuun jonoon, joka kiemurteli viidellä mutkalla ja päätyi tasan kahden virkailijan eteen. En tuntenut oloani kovinkaan etuoikeutetuksi. Varsinkin kun silmiini osui aika monta muutakin oranssia läpyskää.

Haluni päästä kotiin vielä saman illan aikana oli kova, joten päätin olla hyvin epä-Veeramainen ja pitää itsestäni sekä oranssista kultakimpaleestani kovaa ääntä. Nähdessäni One Worldin agentin, pidin joka kerta huolen, että he näkivät vauhtipassini ja kuulivat, että lentoni lähtee jo kuudelta. Aluksi minun käskettiin vain pysyä jonossa, kunnes lopulta tärppäsi ja minut ohjattiin muutaman muun oranssin kanssa itsepalveluautomaattien luo. Itsepalveluautomaatin etu on minulle edelleenkin mysteeri, sillä jouduin silti jonottamaan vielä kiltisti myös maahantulovirkailijan tiskille sekä tulliin. Pääsin kuitenkin nyt huomattavasti lyhyempään jonoon, jossa pidin juuri nyt boardaavasta lennosta taas kovaa ääntä ja pääsin lopulta jonon ohi seuraavalle vapaalle luukulle.

Valitettavasti luukku jolle päädyin ei ollutkaan se paras mahdollinen. Virkailija oli syönyt sekä etanan että sitruunan ja tenttasi minua jopa enemmän kuin ajalla ennen green cardia. Missä asun, mitä teen työkseni, missä olin, miksi, kuinka kauan... Ihan normikysymyksiä, mutta niitä oli paljon ja ne esitettiin hitaasti ja hymyttömästi. Ei auttanut edes se, että asettelin oranssin läpyskäni keskelle tiskiä - vinkki, vinkki, olisi vähän kiire. Sormenjäljet ja kuvakin otettiin uudelleen, vaikka ne olikin napattu jo kertaalleen itsepalvelutiskillä seikkaillessani.

Siinä vaihessa kun pääsin vihdoin kuulustelusta läpi, odotteli laukkuni jo hihnan vieressä, laukkumeren keskellä. Musta matkalaukkuni ei varsinaisesti hypännyt esiin viidenkymmenen muun mustan laukun joukosta, eikä apua ollut myöskään siitä, että minua aiemmin auttanut virkailija puisteli päätään minut nähtyään. Still here? Good luck...

Tulli meni onneksi nopeasti ja heittämällä eikä laukkujen pudotuspisteessäkään ollut juurikaan jonoa. Heilautin laukkuni hihnalle ja sprinttasin villapaidassani turvatarkastukseen. Turvatarkastuksessa heiluttelin taas oranssia lippuani ja pääsin kuin pääsinkin kiireisten ihmisten jonoon. Jono tyssäsi kuitenkin kuin seinään ja turhautumiseni alkoi olla huipussaan. Aikaa koneen lähtöön oli n.10min eikä minulla ollut hajuakaan oliko portti enää edes auki. Virkailija päästi minut kuitenkin lipun tarkastuksesta eteenpäin ja ilmassa oli taas pientä toivoa. Toivo muuttui iloksi, kun tuttu agentti tuli saattamaan minut koko jonon ensimmäiseksi. Kerkeisinkö ehkä sittenkin?

Turvatarkastuksen jälkeen juoksin terminaalin läpi kuin tuuli. Kaduin villapaitaani ja mietin, olisko sittenkin kannattanu tarkistaa lähtöportti vielä kertaalleen. No olisi tietenkin. Ei siksi, että portti olisi vaihtunut viime hekellä vaan siksi, että olisin säästynyt aika monelta hikipisaraltani. Jatkolentoni olikin nyt 1,5 tuntia myöhässä. Hyvä niin. Saavuin meinaan portille kaksi minuuttia ennen alkuperäistä lähtöaikaa. 

Eli mitä tästä opimme? Älä pukeudu villapaitaan. Valmistaudu juoksemaan. Pidä huoli, että saat koneesta poistuessasi oranssin läpyskän (One World-lennot). Älä luota siihen, että oranssi läpyskä vielä yksistään tekisi ihmeitä. Pide itsestäsi ääntä, mutta ole kohtelias. Hymyile, mutta vaadi. Älä näytä hermostuneelta, sillä se tulkitaan helposti väärin. Tarkista portti ja lähtöaika tasaisin väliajoin, vaikka olisikin kova kiire. Juokse. Ja muista se hiton oranssi läpyskä.

Tuo kuva on muuten esimerkki siitä, mihin ihan tavalliset point and shoot -kamerat pystyvät nykyään. Kuva on otettu Cowles mountainin huipulta, joka sijaitsee (linnuntietä) noin kymmenen mailin päässä San Diegon keskustasta. Melkoinen zoomi, eikö vaan!?