Aloittelijan tuuria

Kerkisin tallaamaan eteläisen Kalifornian polkuja kaksi ja puoli vuotta törmäämättä yhteenkään käärmeeseen. Tähän (ei niin ikävään) puutteeseen saatiin muutos tänään, kun teimme Raijan kanssa hyvin läheistä tuttavuutta polulla lököttelevän pötkylän kanssa. Raija meinasi tarjota nilkkansa suoraan käärmeen suuhun, mutta minun sievä kiljaisuni pelästytti meistä kaikki. Raija pomppasi takaisin turvaan eikä käärme onneksi pompannut perässä. Aloittelijan tuuria, saattaisi joku sanoa.

Siinä me sitten seisoimme parin metrin päässä käärmeestä ja mietimme, miten toimia. Käärmeellä ei ollut kiire minnekään eikä meillä ollut suurta innostusta kokeilla, voisiko käärmeen yli astella toisenkin (tai siis kolmannen) kerran ilman puraisua. Päätimme odotella hetken ja valokuvata selkämme takana aukeavaa kukkaketoa. Olimme kuitenkin sen verran epävarmoja uuden ystävämme mielentilasta ja myrkyllisyysasteesta, että päätimme pitää vuoronperään vahtia. Eihän sitä tiedä, mitä tuollainen käärme päättää selkämme takana puuhailla...

(Varoitus: Kehoitain kaikkia käärmekammoisia jättämään kuvat väliin!)

Kalkkarokäärme, huomattavasti vaarattomampi Gopher snake vaiko kenties vaihtoehto C ?

Hetki jos toinenkin siinä taisi vierähtää toisiamme tuijotellen, ennen kuin käärme jännitti häntänsä (pyrstönsä, peräpäänsä minkälie?) ja luikerteli etanamaista vauhtia pusikkoon. En tiedä, mikä kaveria vaivasi, mutta jotenkin tuntui, ettei se ollut ihan elämänsä kunnossa. Käärmeen työnnettyä itsestään puolet pusikkoon, uskalsimme vihdoin hiipiä ohi polun kauimmaista reunaa seuraillen. Matka jatkui tutisevin koivin, jokaista tikkua ja rapinaa säikkyen.

Käärmeestä huolimatta luonnossa talsiminen teki hyvää sekä ruumiille että sielulle. Tuntui taas ihan kesältä!