Taas mennään, mutta miten?

Onneksi on tämä blogi. Vanhojen kirjoitusten joukosta kun voi joutua etsimään itselleekin joskus neuvoja. Ja nyt sitä apua toden totta kaivataan! Miten ihmeessä se onnellinen erossaolo oikein sujuikaan? Se sellainen iloisen onnellinen ikävä?

Viimisen reilun vuoden aikana olemme olleet vain yksittäisiä päiviä ja muutaman kokonaisen viikon toisistamme erossa. Ja vitsit, että se on ollut kivaa ja helppoa!

Sekin on ollut koko ajan kuitenkin tiedossa, että ennemmin tai myöhemmin elämämme muuttuu taas. Tarkoitus oli tähdätä siihen myöhempään, mutta muutimmekin sitten yhdessä silmänräpäyksessä mielemme. Joskus kun käy niin, että eteen tupsahtaa (kovan työn tuloksena) mahdollisuuksia, joille ei saa sanoa ei, vaikka se veisikin meistä toisen hetkeksi pois kotoa.

Päällimmäisin tunteeni on innostus, mutta on minulla tietenkin myös jäätävä ikävä. Annoin itselleni luvan rypeä ikävässä yhden päivän, mutta jaksoin lopulta vain pari tuntia. Ei siinä ole mitään järkeä. Juoksulenkistä tulee paljon parempi mieli. En ole kuitenkaan raaskinut siivota vielä Phillin pakkaussotkuja, sillä sinne tänne ripotellut kengät, sukat ja univormun osaset saavat kodin tuntumaan asteen verran lämpimämmältä. Sängyn toinen puolikin on jo hautautunut parissa illassa tavaroiden alle. Ehkä sekin saa minut jotenkin alitajuisesti kuvittelemaan, että siinä vieressä nukkuu joku. Tai sitten (todennäköisemmin) olen vaan sotkevaa tyyppiä.

Kun Phill ei ole näkemässä...

Eiköhän tämä taas tästä. On tähän ennenkin totuttu ja omalla kummallisella tavallaan jopa hyväksi havaittu. Osaanpa sitten taas arvostaa hetken aikaa jokaista yhteistä hetkeä entistäkin tarmokkaammin.