Seurusteluaikanamme pysyttelin kaukana kaikista muodollisista tapahtumista. Se oli helppoa, sillä Phill oli noihin aikoihin vielä uransa suhteen hieman huithapeli enkä ollut aina edes samassa maassa Phillin kanssa. Mutta siinä vaiheessa kun menimme naimisiin ja Phillin ura alkoi etenemään, kävi minulle pian selväksi, että tämä laivastohomma koskee myös minua.
Ensimmäisen kerran edustimme hyväntekeväisyysillallisilla. Kyse oli aika epämuodollisesta tapahtumasta, jossa kaikki olivat pukeutuneet siisteihin siviilivaatteisiin. Minulla ei ollut hajuakaan kuka oli kuka eikä siitä, oliko arvoasteikolla tuona iltana jotain väliä. Istumajärjestys arvottiin ja päädyimme tietenkin seurueeseen, josta en tuntenut ketään. Kaiken huipuksi pöytämme sijaitsi kaiuttimen vieressä, mikä johti siihen, etten tuntenut pöytäseurueestamme ketään myöskään tuon illan jälkeen. Keskustelu oli hyvin väkinäistä arvailua ja huutamista ja ilta tuntui kestävän ikuisuuden. Päätin inhoavani edustamista.
Käännekohta edustusvaimon urallani oli reissumme Pasadenaan ruusuparaatiin. Vietimme monta päivää putkeen hyvin arvovaltaisten ihmisten seurassa ja aloin ensimmäistä kertaa nauttimaan edustamisesta. Asiaa helpotti tosin se, että olimme tavallaan kunniavieraita ja meitä kohdeltiin kuin kuninkaallisia. Harvemmin sitä tulee syötyä aamupalaa nykyisten tai entisten pormastereiden kanssa, ajettua poliisisaattueessa tai vilkutettua paraatin keskiöstä sadoilletuhansille ihmisille.
Kahden ääripään väliin on mahtunut jos minkälaisia tilaisuuksia piknikeistä tanssiaisiin. Olen tottunut edustamiseen, mutta nautin siitä edelleenkin vain vaihtelevalla menestyksellä. Kaikkein eniten päänvaivaa minulle aiheuttavat pukeutumissäännöt ja Phillin esimiesten kanssa kommunikoiminen.
Noilla ihan ensimmäisillä illallisilla Phillin silloinen esimies luuli minun olevan Norjasta ja tuli vitsailemaan (toivottavasti), että minulle pitäisi järjestää oma pöytä ulos, kun olen niin tottunut kylmään ilmaan. Hmm, ei naurattanut. Ärsytti. Mutta siltikin piti väkisin hieman naurahtaa. Saa minulle vitsailla kotimaastani ja stereotyyppisista oletuksista, mutta koittaisit nyt edes saada maan oikein.
Phillin entisellä kapteenilla oli puolestaan pettämätön tilannetaju ja uskomattomat sosiaaliset taidot. Hän osasi kaikkien alaistensa vaimojen ja lasten nimet ja tiesi jokaisen elämästä myös jonkin pienen yksityiskohdan. Hän oli lämmin ja rento menettämättä koskaan arvovaltaansa. Ei ehkä ihmekkään, että hän näyttää etenevät urallaan hyvin pitkälle.
Eilen illalla järjestettiin chiefien oma khaki ball, joka järjestetään syksyisin chief -kauden päätteeksi. Tarkoituksena on siis toivottaa ihkauudet chiefit tervetulleeksi, osaksi porukkaa. Nimensä mukaisesti chiefit pukeutuvat khaki-univormuun ja seuralaiset epämuodolliseen juhla-asuun. Chief-vaimon käsikirjassa (jep, sellainenkin on) lukee yhtenä vaihtoehtona dressy dress ja koska minulla ei ollut aavistustakaan, mitä se mahtaa tarkoittaa, valitsin kaapistani mekon, jonka värit mätsäsivät kivasti Phillin univormun kanssa.
Khaki ball noudatteli jotakuinkin samaa kaavaa kuin keväisin järjestettävä submarine ball:kin. Sekoitus muodollisuuksia, puheita, drinksuja ja hyvää ruokaa, loppuillasta biletystä tanssilattialla. Ja sitten tietenkin jatkot. Ei sellaisia bileitä etteikö niille löytyisi myöskin jatkot.
Tämä on univormuista se vähiten lempparini, mutta on se silti aika komea, jos sisältö on oikea. Arvomerkeistä voi laittaa esille joko kaikki tai sitten vain kolme parasta. Phill taisi olla ainoa, jolla oli esillä vain kolme. Heh, yksinkertainen on kaunista.
Ilta oli sen verran hauska, että se vähän venähti. Silmissä vilkkui khaki vielä unen ja valveen rajamaillakin, mutta oli se sen arvoista. Eivät nämä työbileet kai aina niin pahoja ole.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti