Sunday, November 8, 2015

Eksyksissä Virginiassa

Itärannikon reissumme oli tällä kertaa hyvin tiepainotteinen. Ensimmäisenä päivänä ajoimme Norfolkista Washingtoniin, seuraavana Washingtonista kaatosateessa Pennsylvanian Dallasiin, kolmantena Dallasista New Jerseyn Washingtoniin, kahtena seuraavana päivänä siellä täällä New Jerseyssa ja sunnuntaina viimein New Jerseysta Virginiaan. Yhteensä maileja kertyi reilu 900, eli noin 1459 km.


Ajopelinä meillä oli iloisen punainen kuplavolkkari, joka oli itseasiassa aika hauska ajettava. Nopea ja ketterä kuin mikä! Kuplavolkkari oli pitkään haaveautoni, kunnes Ameriikan vaikutteet tekivät minusta vannoutuneen SUV-fanin. Mutta tällaiselle syksyiselle road tripille tuo ruskaan naamioituva kirppu oli ihan käypä kulkuväline.


Road trippimme sujui ilman suurempia huolia, vaikka keskiviikkona vesisade pidensikin matka-aikaamme tunnilla ja sunnuntaina reilun kuuden tunnin ajomatka venyi yli yhdeksään. Koko reissun haastavimmaksi osuudeksi osoittautui lopulta hotellimme löytäminen pimeästä Norfolkista.


Phill oli jäämässä Virginiaan töiden takia koko viikoksi, joten meille oli varattu huone laivaston hotellista. Muuten hyvä, mutta kysymys kuului, mistä niistä? Matkadokumenteista puuttui se ratkaiseva sivu, joka kertoi hotellin nimen, joten suunnistimme ensimmäiseksi mututuntumalla Navy Lodgesiin, joka sattui olemaan myös meitä lähimpänä. Ensimmäinen arvaus meni pieleen. Ei löytynyt varausta, ei. Tästä päättelimme, että hotellin täytyi olla Navy Inn and Suites, kun muitakaan vaihtoehtoja ei alueella ollut. Google ilmoitti hotellin sijaitsevan tukikohdassa, joten ei muuta kuin navigaattori päälle ja suunnistamaan. Tässä vaiheessa puhelimessani (eli navigaattorissamme) oli akkua jäljellä n.8%.


Hotelli löytyi tukikohdan pimeimmästä ja kauimmaisesta nurkasta ja näytti joltain aivan muulta kuin hotellilta. Jos kyse olisi ollut kauhuleffasta, olisi yleisö huutanut tässä kohtaa Nooo, don't do it! Menimme kuitenkin sisään, vaikka Philliä alkoikin jo hieman huolettaa edessä oleva pitkä viikko ja bed bugsien puremat. Huoli oli onneksi (?) hieman ennenaikaista: Varausta ei meinaan löytynyt myöskään tästä hotellista. Ystävällinen respatyyppi kysyi, josko varaus voisi olla toisen tukikohdan vastaavassa hotellissa ja me kysyimme yhteen ääneen, että montako tukikohtaa täällä Norfolkissa oikein on. Kuulemma vain kaksi. Huokaisimme syvään ja aloimme olemaan valmiita lopettamaan road trippimme. Tällä kertaa päätimme soittaa hotelliin ennen sinne ajamista ja varmistaa, että kolmas kerta sanoisi jo vihdoin toden. Puhelimessani oli tällä hetkellä 5% akkua jäljellä, Philillä 11%.


Puhelimessa selvisi, että varaus oli todellakin olemassa, joten lähdimme ajelemaan kohti toista tukikohtaa. Kerkisin katsomaan puhelimestani suoraviivaiselta vaikuttavan reitin ennen kuin se sammui. Tukikohtaan päästyämme löysimme sunnuntain kunniaksi suljetun portin, joten se siitä suoraviivaisesta reitistä. Aitaa seuraamalla löysimme lopulta avonaisen portin, mutta emme hotellia. Ajelimme tukikohdassa ympyrää, kunnes kyllästyimme ja käytimme Phillin puhelimen akunrippeet viimeiseen puheluun, jolla yritimme selvittää, missä hotelli oikein on. Löytyihän se viimein jostain aivan muusta osoitteesta kuin tarkoitus oli.


Raahasimme laukkumme aulaan, kirjauduimme sisään ja kuulimme, että huoneemme löytyy kyllä tästä hotellista, mutta eri rakennuksesta. Hotelli jakautui kolmeen rakennukseen ja meidän huoneemme löytyi tietenkin sieltä kauimmaisesta, noin kahden mailin päästä. Tässä vaiheessa purskahdin nauruun ja respatyyppi leimasi minut kaheliksi. Selitykseni pitkästä päivästä ei tuntunut tekevän suurta vaikutusta. 


Ilman puhelimen tuomaa turvaa ja karttaa, jouduimme hoitamaan suunnistamisen pilkkopimeässä tukikohdassa summittaisen kartan avulla. Löysimme hotellin ja bongasimme matkan varrelta myös Subwayn ja pienen kaupan, josta sai viiniä. Ilmassa alkoi olemaan jo toivoa paremmasta illasta.


Ja hyvähän siitä illasta loppujen lopuksi tuli. Ruokaa, viiniä, pehmoinen sänky ja Adjustment Bureau -elokuva. Nauratti, mutta Norfolkin tukikohta ei kyllä edelleenkään kuulu suosikkieni joukkoon.

4 comments:

  1. Voi vitsi, kun kuulostaa samalta kuin meidän eka kokemus samaisesta alueesta. Me seikkailimme vain noin tunnin verran pilkkopimeässä tukikohdassa etsien Navy Lodgea, joka sijaitsikin sitten ihan pääportin vieressä pienessä metsikössä. Fiksusti kyltti oli poistettu tietöiden takia ja mitään korvaavaa merkkiä ei sitten ollut laitettu minnekään ison risteyksen alueelle. Lisäksi kolme ihmistä tukikohdan alueella neuvoi kolmeen eri paikkaan… Oli riemu katossa reilun vuorokauden matkustamisen jälkeen (PCS Japanista ei ole pala kakkua kokoonpanolla 2 aikuista ja taapero). Loppu hyvin, kaiki hyvin ja nyt näistä uusista maisemista ihan nauttii :)

    ReplyDelete
    Replies
    1. Ahaa, kyse ei siis ollut meidän mokista vaan oikeasti sekavasta tukikohdasta ja huonoista hotelliohjeista. Loistavaa! Teillä on ollut pikkuisen pitkä PCS -matka. Oletteko vielä Norfolkissa? Onko sinun mies carrier-aluksella?

      Delete
  2. hahaha :D nauroin ääneen tätä lukiessa. Voin niin kuvitella itseni vastaavanlaiseen tilanteeseen. Kun asiat alkaa mennä jollain tietyllä tavalla niin sitten myös kaikki menee niin.

    ReplyDelete
    Replies
    1. Niinpä, kun menee pieleen, menee kunnolla pieleen ja kun menee hyvin, kaikki vain loksahtaa paikalleen. Onneksi ei kuitenkaan ollut mistään tuon vakavemmista vastoinkäymisistä kyse :).

      Delete