Hupsis, onpa taas vierähtänyt melkein vuoden päivät edellisestä postauksesta. Täällä kuitenkin ollaan taas - elämä muutoksia tulvillaan. Muutoksien lisäksi tällä hetkellä löytyy myös hieman extra-aikaa, joten eiköhän aleta päivittämään vuoden kuulumisia ja päivittelemään tuntematonta tulevaa.
Edellisen kerran kirjoittelin tänne jota kuinkin tasan vuosi sitten Suomen reissun jälkeen. Tuon viikon jälkeen lomat ja ylimääräiset vapaapäivät ovatkin olleet hyvin harvinaista herkkua. Mutta kaikkeen tottuu! Puolentoista vuoden työurani Kaleidoscopessa on ollut täynnä suuria tunteita, pitkiä päiviä, vauhtia ja uusia tilanteita.
Ennen työluvan saapumista ja työpaikan löytymistä koin välillä syöksykierteitä epävarmuuteen. Näinä heikkoina hetkinä mieleni täyttyi epäilystä: Tulenko koskaan löytämään oman alani töitä? Ja mikä tärkeämpää, pärjäänkö omalla alallani vieraassa maassa, vieraalla kielellä? Muistan yhtenä iltana olleeni täysin vakuuttunut kyvyttömyydestäni työskennellä lasten kanssa. Kun Phill kysyi minulta syytä yhtäkkiseen epätoivooni, aloin parkua ja tunnustin, etten tiedä mitään Dr. Seuss:sta ja Sesami Street hahmotkin ovat minulle täyttä hepreaa. Phillin nauru nosti minut takaisin maan pinnalle ja pikkuhiljaa järki voitti epätoivon. Päätin luottaa itseeni ja koulutukseeni ja sukeltaa paikalliseen lastenkulttuuriin yhdessä lasten kanssa.
Ensimmäinen työpaikka löytyikin loppujen lopuksi aika helposti. Rohkea (tai epätoivoinen) Corinne näki aksentin/ulkomaalaisen sijaan fiksun ja luotettavan oloisen koulutetun opettajan. Aloitin Maaliskuussa 2012 osa-aikaisena pientenryhmän opettajana. Parin viikon työskentelyn jälkeen osa-aikaisuus muuttui täysiksi tunneksi. Parin kuukauden kuluttua siirryin lead preschool -opettajaksi ja viime kesänä, n. 5kk työskentelyn jälkeen olin edennyt koko koulun/päiväkodin johtajaksi.
Aikani johtajana olikin melkoinen kokemus. Työnkuvaani kuului paperihommia, markkinointia/uusien asiakkaiden metsästystä, sekä henkilöstön hallintaa koulutuksineen, työhaastatteluineen, varoituksineen (ette ikinä uskoisi kuinka monta kirjallista ja suullista varoitusta jouduin työstämään!) ja ikävä kyllä erottamisineen. Lisäksi pääsin tekemään opetussuunnitelmaa ja suunnitelemaan ihan yksin koko talon poikkeustilasuunnitelman (emergency plan). Ja kaikki tämä opettajien tehtävien ohessa.
Ei siis ihmekään, että työstä tuli iso osa elämääni. Se kirjaimmelisesti vei ison osan päivistäni ja henkinen merkitys oli tätäkin suurempi. Puolessatoista vuodessa olen todistanut itselleni, että kyllä minä pärjään! Ei se aina ole helppoa eikä edes mukavaa, mutta silti täysin mahdollista.
Kesäkuun lopussa oli aika jättää tämä elämänvaihe taakse ja sanoa hyvästit toiselle kodilleni ja rakkaiksi muodostuneille lapsosille perheineen. Jäähyväislahjaksi sain kaksi kansiollista kuvia, kortteja, kirjeitä ja taideteoksia lapsilta ja heidän vanhemmiltaan. Corinnelta sain mukaani hyvin ylistävän suosittulekirjeen, joka varmasti helpottaa uuden työpaikan metsästystä uudessa kotikaupungissamme San Diegossa.
Niin, siinä se syy töiden jättämiseen ja edessä olevaan suureen tuntemattoon. Parin vuoden paikallaan oleminen on tulossa päätökseen. On aika pakata laukut ja suunnata mantereen halki San Diegoon, Kaliforniaan. Mutta siitä lisää huomenna... Ihana, kamala military life!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti