Viime tammikuussa pamahti kolmekymppiä rikki. Suuren rajapyykkisyntymäpäivän kunniaksi pohdiskelin elämääni ja totesin, ettei suurempaan kriisiin ole vielä tarvetta. Miksi antaisin yhteiskunnan, kulttuurin tai viisitoistavuotiaan Veeran määritellä, missä minun kuuluisi olla kolmekymppisenä? Tärkeintä on, että olen onnellinen ja tyytyväinen nyt. Ovet ovat auki joka suuntaan ja mikään ei ole vielä liian myöhäistä.
Vaikka yritänkin pysytellä erossa liian tiukoista kaavoista, välillä en voi olla tiedostamatta ikääni ja ikään liittyviä odotuksia. Minulla on pari hyvää töiden kautta tullutta kaveria, jotka ovat huomattavasti minua nuorempia. Töissä olemme kaikki ammattilaisia, työroolissamme, eikä ikäero näy niin selkeästi. Heti kun vaihdamme vapaalle, muuttuu ikäro selkeämmäksi.
Samalla tavalla kuin kulttuurierot, näen ikäeron lähinnä rikkautena. Nuoremmat kaverit tuovat elämääni ihanaa huolettomuutta ja lisämausteita. Usein he myös muistuttavat minua siitä, että on oikeastaan mukava olla jo kolmekymppinen. Kaksikymppisen elämä oli mahtavaa silloin kymmenen vuotta sitten ja välillä on ihana piipahtaa menneessä. Täysipäiväinen parikymppisen elämä alkaisi kuitenkin käymään jo työstä.
Myös Phillin kavereista monet ovat meitä nuorempia ja heistä muutama tuntuu pitävän meitä jonkinlaisina roolimalleina. Meiltä tullaan kysymään ihmissuhdeneuvoja, ravintolasuosituksia, kokkausohjeita jne. Ja mielellänihän minä lainaisosiskona aina silloin tällöin toimin. Perheen nuorimmainen kun olen.
Parasta moni-ikäisessä ystäväporukassa on monipuolisuus. Kaikki saavat ja antavat ja jokainen saa mahdollisuuden kokeilla jotain uutta tai unohdettua vanhaa. Ja useimmiten unohdamme tyystin kuinka vanha kukakin on ja miten meidän tulisi iän mukaan käyttäytyä. Antaa mennä vaan, jos hyvältä tuntuu!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti