Uusilla teillä

Uusi koti toi mukanaan myös uuden työmatkan. Nykyinen reitti töihin on mailimäärältään reilusti pidempi, mutta ajallisesti melkein sama - ainakin jos käy hyvä tuuri.

Asumme nyt hyvin keskeisellä paikalla, kaikkien isojen teiden lähellä. Jos motarit eivät ole tukossa, ajelen töihin reilussa vartissa. Kuulostaa hyvältä, mutta tuolla jos sanalla on valitettavasti hyvin voimakas paino.

Ruuhkaisilla motareilla sattuu uskomaton määrä pieniä kolareita. Useimmat kolarit ovat harmittomia peltikolhaisuja, mutta pienetkin rysäykset aiheuttavat ongelmia liikenteen sujumiseen, koska a)kolarin osapuolet jäävät selvittämään syyllisiä b)jokaista kolaria pitää jäädä tietenkin tuijottamaan. Ja jos paikalla on jo poliisi, hidastavat kaikki ohikulkijat vauhdin lähelle ryömimisnopeutta - ihan varmuudenvuoksi.

Phill kuvaili näitä meidän lähiteitä näin: 5-motarilla ajellaan leppoisan agressiivisesti (welcome to California), 15-motarilla kaikki tietävät törmäävänsä ruuhkaan ja 8-motarilla suoritetaan joka aamu ja ilta kaheleiden kokoontumisajot. Siellä ajellaan tuhatta ja sataa vähintään kolmen kaistan läpi zoomaillen. Ensin sinut ohitetaan, sitten kurvataan suoraan eteesi ja lopuksi vielä painetaan jarrut pohjaan. Päivittäinen ajeluni kasilla on ollut nopea ja tehokas autokoulun korkein taso. Nyt kyllä selviän ihan missä tahansa ja muistan, ettei päiväunelmiin ole aikaa.

Työmatkani on paikallisella mittapuulla todella kohtuullinen, jopa kiva, mutta vitsit, että minulla on ikävä työmatkapyöräilyä. Ehkäpä se on mahdollista taas tulevaisuudessa tai ehkäpä liityn 15-motarin jumittelijoihin. Sepä selviää aikanaan. Viikon päästä alkaa uusi lukuvuosi ja minä hyppään pää edellä suureen tuntemattomaan. Pelottavaa, jännää ja helpottavaa. Eipä ollakaan taas hetkeen oltu tilanteessa, jossa en tiennyt, mitä teen viikon päästä. Ja tuskinpa tiedän vielä viiikonkaan päästä... 

Mutta joskus pitää repäistä ja hypätä. Tai vaikka pysähtyä keskelle tietä kuvaamaan.. Eihän sitä muuten tiedä, mitä voisi saavuttaa.