Olen tavannut viimeaikoina paljon uusia ihmisiä: uusia työkavereita, naapureita ja Phillin kavereita. Heistä suurin osa on luullut minua saksalaiseksi. Hassua! On minua ennenkin luultu saksalaiseksi, mutta ei näin monta kertaa putkeen.
Epäilisin suurimman syyn löytyvän nimestäni. Olen meinaan esitellyt itseni Veerana, hyvin suomalaisittain ääntäen. Ärrät ovat saaneet pärähtää ja uudet tuttavuudet ihmetellä, että jaa mikä se nimi olikaan.
Jossain vaiheessa aloin jo esittelemään itseni Viirana, mutta siitä suttui sekä Phill että pomoni, joiden mielestä minun pitää ehdottomasti kertoa aina oikea nimeni, juuri oikealla tavalla lausuttuna ja olla siitä ylpeä. Minä olin ensin eri mieltä ja koin pääseväni helpommalla, jos tarjoan kysyjille amerikkalaistetun version. Mitä väliä sillä oikeastaan on, kunhan kaikki osapuolet tietävät kenestä puhutaan.
Mutta olivat Phill ja pomoni tavallaan myös oikeassa. Veera on minun nimeni ja pidän siitä. Kaikki voisivat ainakin yrittää sanoa sen mahdollisimman oikein. Jos se ei taivu suuhun, niin ei se mitään. En minäkään osaa sanoa kaikkien tuttujeni nimiä täsmälleen oikein ja omasta nimestäni ymmärrän aika monta erilaista versiota. Välillä saan myös nauraa lasten hyvin totisille riidoille siitä, miten open nimi kuuluu ihan oikeasti sanoa. Näille lapsille on ihan turha syöttää mitään Viiraa...
Ei tuo ärränimi taida kuitenkaan olla ainoa asia, joka tekee minusta saksalaisen. Joidenkin kuulijoiden mielestä aksenttini kuulostaa enemmän saksalaiselta kuin suomalaiselta. Ehkä, tiedä häntä. Jos näin on, niin syytän siitä Bostonin vuosia. Omasta mielestäni minulla on tosin Veera-aksentti: täysin outo ja uniikki.
Tämä aksenttiasia on toinen, mistä minun ja Phillin mielipiteet eroavat. Phillin mielestä en saa koskaan opetella aksentistani eroon. Minä puolestaan olisin useimmiten valmis lahjoittamaan sen seuraavalle vastaantulijalle. En kuitenkaan ihan aina - sen verran positiivista palautetta aksentistani yleensä saan.
Alaskan reissun ilta-aurinko, vaikkei tapaukseen mitenkään liitykään
Mutta hei, ei kai se niin paha ole, jos saksalaiseksi luullaan. Saksalaisilla ei ole kovin huono maine ja ollaanhan me erään kaverini isän mukaan melkein naapureitakin. Ich bin Veera. Sen verran sentä muistan vielä lukion saksantunneilta, vaikka siihen se melkeinpä sitten jääkin. Kovin pitkään en taitaisi siis saksalaisesta mennä, vaikka oikeasti yrittäisinkin. Melkein saksalainen, mutta oikeasti aina suomalainen.
Veera on nätti nimi, kyllä sitä voi ylpeydellä kantaa vaikka se hiukan muita ihmisiä hämäisikin. :)
VastaaPoistaMeillä on kanssa Valtterin nimi herättänyt täällä paljon hämmennystä tanskalaisten keskuudessa. On ollut oikeastaan aika hellyyttävää kuunnella, kun ovat oikein antaumuksella koittaneet nimeä saada lausuttua. :)
Tuplakonsonantit ja tuplavokaalit tuntuvat olevan kaikkein hämmentävintä suomalaisissa nimissä. Minun nimestä tippuu melkein aina toinen e pois, vaikka kuinka tavaisin. Voin siis kuvitella, että Valtteri ei ole helpoimmasta päästä, vaikka ihana nimi onkin :).
PoistaMuakin luullaan joskus aina saksalaiseksi. Mutta valitettavasti kuitenkin useammin venäläiseksi. Jostain syystä se venäläiseksi luuleminen harmittaa, vaikken oikein tiedä miksi.
VastaaPoistaMä esittelen itseni aina lausuen nimeni (Hanna) silleen amerikkalaisittain tai kansainvälisesti, mutta joskus pari kertaa ihmiset on ihmetellyt, lausutaanko mun nimi *oikeasti* sillä tavalla. Mutta helppo nimihän mulla on.
Minua ei ole koskaan vielä luultu venäläiseksi. Yleensä ulkonäön puolesta veikataan Ruotsia tai Norjaa. Siksi tämä saksalaisuus on nyt vähän yllättänytkin :).
PoistaHanna on tosiaan suht helppo ja kansainvälinen nimi, vaikka voinkin kuvitella sen vääntävän Hänaksi ja loppuun tietty h :D