Aamulla liikkeelle

Vaikka lämpötilojen puolesta meillä onkin vielä täysi kesä, ovat päivät jo selkeästi lyhyempiä kuin vielä pari viikkoa sitten. Tämän hetkiseen päivärytmiini sopii parhaiten aamuliikunta, mutta mikäs avuksi, kun ulkona on vielä kuudelta lähes pimeää ja sänky vetää vastustamattomasti puoleensa?

Joillekin ihmisille aamuliikunta ei sovi, ei sitten millään, mutta itse olen sen verran aamutyyppi, että treeenit hoituvat vaikka kukonlaulun aikaan, kunhan pääsen ensin jotenkin sängystä ylös. Olen keksinyt avukseni muutaman niksin, joiden avulla on ainakin astetta helpompi päästä heti sängystä suoraan liikkeelle:

Laitan jo illalla aamun treenivaatteet esille. Pieni juttu, mutta henkiseltä merlitykseltään valtava. Hommaan menee illalla alle minuutti, mutta aamulla unenpöppörössä söherrän helpoimmankin tehtävän kimpussa vähintään tupla-ajan. Lisäbonuksena se, että esille laitettuja treenivaatteita ei voi olla käyttämättä.

Mietin illalla valmiiksi kivan treenin tai lenkin. Jotain, josta olen oikeasti innoissani jo illalla. Treeni ei ole kuitenkaan kiveen hakattu, joten aamulla saatankin päättää tehdä jotain muuta.

Päätän jo illalla, että aion taatusti nousta heti ekalla hälytyksellä. En anna itselleni vaihtoehtoa. Onneksi minulla riittä tahdonvoimaa kuin pienessä kylässä.

Aloitan lempeästi ja mieluiten ulkona. Ulkona huomaan, etten olekaan ainoa aikainen liikkuja. Monille kello kuusi tarkoittaa lähtöä töihin ja motarilla on jo ruuhkaa. Motarin yli juostessa askel tuntuu kevyeltä, kun mietin, että huonolla säkällä saattaisin hyvinkin joutua heräämään joka aamu kuudelta, jotta kerkiäisin kahdeksaksi tai yhdeksäksi töihin.

Lataan kahvinkeittimen jo illalla. Treenin jälkeen palkitsen itseni napsauttamalla kahvinkeittimen päälle ja suihkusta tullessani saan heti käteeni höyryävän kupillisen aamujeni iloa.

Fiilistelen jo etukäteen aamutreenin jälkeisellä hyvällä ololla, joka kestää yleensä koko päivän. Itsetyytyväisyys on aivan parasta.

Viimeisenä, muttei vähäisempänä nämä auringonnousut. Niistä saa puristettua motivaatiota kerrakseen.

Jep, varsinaista pyörän uudelleen keksimistä ja tahtopeliä itseni kanssa... Mutta hei, näillä mennään ja herätään ainakin toistaiseksi.

Laiskan sunnuntain ilmailu-show

Lauantain aikainen herätys ja täysi puuhapäivä jättivät jälkensä ja nukuimme sunnuntaina yhdeksään. Aikamoista meidän taloudessa - varsinkin minun osaltani. Mutta kylläpä teki hyvää!

Laiskaa aamua seurasi puolilaiska päivä. Puolilaiska siksi, että kävimme me sentään salilla. Paljon mitään muuta emme sitten saaneetkaan aikaiseksi. Kävimme lounaalla Hillcrestin Refill -kahvilassa ja arvoimme hetken viitsisimmekö ajella Miramariin katsomaan vuotuista ilmailushowta. Tiesimme viimevuotiseen kokemukseemme perustuen, että lentoshow olisi upea, mutta ruuhkaiset tiet ja lähes neljänkympin lämpötila eivät houkutelleet laisinkaan. Päätimme tehdä kompromissin ja katsella shown loppuhuipennuksen, eli Blue Angelsit, täältä meidän nurkilta käsin.

Tiesin, että osa showsta näkyy tänne meille asti, sillä ihastelin sinisiä enkeleitä jo perjantaina töistä kotiin ajellessani. Mutta sitäpä en sitten tiennytkään, mikä kadunkulma toimisi parhaiten. Päätimme kokeilla kanjonin puoleisia katuja Adams Avenuen pohjoispuolella. Parin yrityksen jälkeen löysimmekin täydellisen umpikujan, josta oli suora näkymä pohjoiselle taivaalle.

Ilmabaletti toimi kaukaakin katsottuna, vaikka eihän se tietenkään yhtä kokonaisvaltainen elämys ollut kuin paikanpäältä ihailtuna ja musiikkiin rytmitettynä. Mutta näin niin kuin laiskan sunnuntain ilmailu-showksi tämä versio oli varsin toimiva.

Ensi vuonna taas uusiksi, joko läheltä tai sitten kaukaa nautittuna.

Kuuman päivän iltana

Minuun on iskenyt taas jokasyksyinen kirpeyden ikävä. En puhu nyt sitruunoista ja etikasta, vaan semmoisesta mukavan kirpsakasta syyssäästä. Haluaisin pukea päälleni villapaitoja ja farkkuja, heittää kaulaan huivin ja kasvattaa tennarikokoelmaani. Haluaisin tuntea iholla raikkaan ilman, siirtyä IPA:sta kurpitsaolueen ja viritellä takkaan tulen.

Hetken aikaa näytti jo siltä, että olemme menossa oikeaan suuntaan, mutta sitten lämpeni taas. Tai pitäisi ehkä sanoa kuumeni. Viimepäivien lämpötilat ovat hätyytelleen kolmenumeroisia farenheit numeroita, eli heiluneet aivan siellä kolmenkympin yläpäässä. Syksyiset vaatteet saavat odottaa kaapissa vielä iltoja ja kylmempiä päiviä ja ulkona tekisi mieli liikkua lähinnä alasti.

En voinut kuitenkaan vastustaa pienen iltakävelyn kiusausta, kun huomasin taivaan hohkaavan taas tulen värisenä. Kuuma ilma poltteli vielä auringonlaskun aikaankin iholla ja tehosti maailmanlopunfiilistä ennestään.

Toivotaan kuitenkin, ettei kyse ole sentään maailmanlopusta, vaan kesän viimeisistä pyristelyistä syksyn viileyden edessä. Olisin jo aika valmis sanomaan kesälle heipat taas hetkeksi.

Mutajuoksu

Reilu vuosi sitten osallistuimme kaveriporukalla Del Marissa järjestettyyn Wipe Out runiin ja totesimme sen huippuhauskaksi tapahtumaksi. Wipe Out runissa juostiin viisi kilsaa ja leikittiin samalla ninjoja. Touhusta oli vakavuus kaukana ja jokainen osallistuja oli yhtä hymyä. Jo silloin päätin, että näitä hauskoja estejuoksuja pitää tehdä vielä monen monta lisää.

Kesällä bongasin Grouponista tarjouksen Del Marin mutajuoksuun ja nopean googlettelun perusteella totesin sen olevan mudalla höystetty Wipe Out run. Sinnehän oli tietenkin päästävä! Yllytyshullu Raija lähti kaveriksi ja seurauksena oli hulvattoman hauska aamupäivä.

The Filthy Finns - kuinkas muutenkaan

Phill teki meille tiimipaidat logoineen ja kengät sidoimme jalkaan nallekarkkiteipillä.

Itse juoksu ei ollut rankka, mutta sitäkin hauskempi. Esteitä viiden kilsan matkalle oli ripoteltu 15. Mukaan mahtui muunmuassa erilaisia mutatunneleita ja -kuoppia, seinän ylitystä, köydellä mutalammikon yli heilumista, liukuja ja liukumäkiä, "vuoren" ylitystä köyden avulla ja heiluvien jättipallojen väistelyä liukkaalla muovipuomilla tasapainoillen.

Meitsi yrittää - ja heti perään molskahtaa. Onneksi oli pelastusliivi...

Ainoan miinupisteen annan siitä, etten ollut lopussa lainkaan mutainen. Märkä ja hiekkainen kyllä, mutta silti aivan liian puhdas. Mielikuvieni vakavasti otettava sissi ei nyt ihan toteutunut, mutta miss märkäpaitakilpailuihin oltaisiin kyllä voitu hyvinkin osallistua.

Kyllä kannatti nousta viideltä lauantai aamuna ja hytistä hetki ennen kuin aurinko lämmitti santa ana tuulien avustuksella ilman taas reilusti yli kolmenkympin. Myöhempiäkin lähtöjä olisi toki ollut tarjolla, mutta kaltaiseni kaheli tykkää aloittaa viikonlopun räväkästi ja aikaisin. Aikaiset linnut nappaavat mutaisimmat madot, vai miten se nyt menikään.

P.S. En suosittele tuollaisia lyhyitä shortseja hupijuoksuun, jossa hypätään vauhdista liukumäkiin. Joku nimeltä mainitsematon saattoi polttaa liukuessaan takapuolensa...

Hello Bob!

Hiestyyli, joka on ollut viimeaikoina yhä useamman huulilla, on bob, eli perinteisesti polkkatukka. Bob kun nyt vaan on pop! Minäkin tahdoin omani, mutta jouduin ensin kärvistelemään puoli vuotta kasvatusvaiheen keskellä.

Hiusten kasvatus oli tuskaa. Homma helpottui pikkuisen kesällä, kun huomasin saavani hiukset edes jonkinlaiselle ponnarille ja wannabe leteille. Mutta ponnariinkin kyllästyy äkkiä ja hiusten auki pitäminen oli täysin poissa laskuista. Lopulta en kestänyt enää, vaan päätin,että hiukset saavat nyt luvan olla tarpeeksi pitkät uuden mallin pohjaksi. "Pahimmassa" tapauksessa olin valmis luopumaan jälleen mahdollisuudesta ponnariin.

Jännityskerrointa lisäsi se, ettei minulla ole ollut hetkeen luottokampaajaa.  Edellinen löytyi Ocean Beachilta vanhan kodin ja työpaikan läheltä, mutta kaiken kiireen keskellä toivoin löytäväni uuden hieman lähempää. Kokeilin kepillä jäätä ja varasin ajan tässä lähellä sijaitsevasta salongista aivan randomisti valitulle stylistille ja tällä kertaa taisi tärpätä.

Sain juuri sitä mitä tilasinkin. Hiuksistani lähti pituutta, mutta jotenkin mystisesti hiukseni näyttävät nyt jopa pidemmiltä kuin ennen kampaajan tuoliin istumista. Stylistini selitti minulle yksityiskohtaisesti, miten hän tämän taikatempun toteutti, mutta taisin unohtaa kuunnella, sillä olin liian kiireinen hymyilemään peilikuvalleni. 

Kasvausurakkani saa kuitenkin jatkua vielä jonkun aikaa, sillä tähtäimessäni on long bob. Mutta pahin on jo ohi ja päästäni löytyy raskaan kolmion sijaan taas jotain tolkkua ja tyyliä. Voi näitä elämän pieniä isoja iloja!

9.21.16

USA:ssa jokaiseen osoitteeseen liitty zip code, aivan samaan tapaan kuin Suomessa postinumero. USA:n postilaitoksen 60-luvulla kehittelemän systeemin karvalakkiversioon kuuluu viisi numeroa, joiden lisäksi jokainen osoite sai 80-luvulla neljä lisänumeroa, joiden avulla sijainti voidaan paikantaa vielä tarkemmin. Käytännössä näitä neljää extra-numeroa tarvitaan kuitenkin vain hyvin harvoin.

Asuinalueemme zip code on 92116 ja siitä ollaan täälläpäin ihan pirun ylpeitä. Niin ylpeitä, että paikallinen asukasyhdistys keksi järjestää numerosarjan kunniaksi oman once in a lifetime juhlapäivän. Syyskuun 21. 2016, eli amerikkalaisittain merkattuna 9.21.16.

Tänään on siis juhlittu Adams Avenuella meitä - naapurustoamme ja sen asukkaita. Samalla on kerätty rahaa sairaille eläimille ja tarjottu mahdollisuus napata mukaan uniikki olutlasi. Olutlasin sai mukaansa muutamasta ravintolasta, joista yksi oli lempparimme Blind Lady Ale House, eli tuttavallisemmin BLAH. Saavuimme ravintolan eteen muutamaa minuuttia ennen viittä ja sen edessä kiemurteli jo pitkä jono iloisia ihmisiä. Tapahtuman suosio taisi yllättää kaikki ja vahvistaa entisestään naapurustomme me-henkeä. Jos Suomessa jonotetaan ilmaisia ämpäreitä, ajaa meilläpäin olutlasi saman asian.

Kippis 92116 ja kiitos, että olet olemassa! Täällä on ihmisen hyvä asustaa.

Synkkä ja myrskyinen yö ja sen mukainen päivä

Heräsin aamuyöstä hirmuiseen pamaukseen. En ymmärtänyt unenpöpperöisenä laisinkaan, mistä oli kyse enkä oikeastaan edes välittänyt. Halusin vain sulkea silmäni uudelleen ja jatkaa suloista untani. Mutta sitten rysähti uudelleen eikä nukkumisesta tullut enää mitään. Mietin hetken, että kuulosti ihan ukkoselta, mutta eihän San Dieogossa ukkosta. Paitsi silloin kun ukkostaa...

Ukkosmyrsky ei kestänyt kauaa, mutta oli sitäkin äänekkäämpi. Väläysten ja rysäysten väliin ei jäänyt juuri sekuntiakaan, joten oli pakko vaivautua ylös kiskomaan tärkeimmät pistokkeet seinistä. USA:n sähköverkostoon kun ei ole luottamista. Ei ainakaan täällä meilläpäin.

Aamulla rikkoinainen yö tuntui raskaissa silmissä ja huusi korvaani maanantaita. Ja melkoinen maanantai tästä tulikin. Päivääni ei parantanut laisinkaan vuotuinen DMV-urakka (autojen rekisteröinnit) ja edessämme olleet 40 ihmistä. Kaikeksi onneksi mukanani ollut Phill houkutteli minut pois mukavuusalueeltani ja päätimme vaihtaa DMV:llä kököttämisen vieressä sijaitsevan The Great Maple -ravintolan lounaaseen. Hyvä ruoka paransi mieltäni moninkertaisesti eikä meillä ollut pienitäkään hätää, että vuoronumeromme olisi mennyt sivusuun. Palatessamme DMV:lle edessämme oli edelleenkin 17 numeroa, mutta nyt jonotus hoitui jo melkein hymyillen.

Iltaa kohden maanantaifiilis alkoi hälvenemään ja pizzan hakureissulla hymyilytti jo ihan oikeasti. Ehkä tästä tuleekin vielä ihan hyvä viikko. Tai ainakin kaunis viikko.

P.S. Huomassiteko uuden bannerin? Tämä nykyinen on pelkkä väliaikaisratkaisu, ennen kuin saan askarreltua kokonaan uuden. Minua on jo pitkään häirinnyt edellisen bannerin väärä koko ja blogin liian suuret marginaalit, joten päätin vihdoinkin tehdä asialle jotain. Päähänpinttymä valtasi aivoni sunnuntai-iltana ja asia oli ratkaistava heti just nyt. Eli tällä mennään toistaiseksi. Katsotaan kuinka kauan.