Se isompi Washington

USA on siitä(kin) hauska maa, että täällä voi vierailla saman nimisissä kaupungeissa ja kyläpahasasissa lähes jokaisessa osavaltiossa. Tämän kertaisen reissumme  kohdeluettelosta löytyi kaksi Washingtonia: Jätti-iso D.C.  ja sitten tämä aika paljon pienempi New Jerseyn versio, jonka esittelin noin vuosi sitten tässä postauksessa.

Lensimme viikko sitten red eye -lennolla Norfolkin kaupunkiin Virginiaan, josta jatkoimme samoilla punaisilla silmillä kolme tuntia pohjoiseen kohti Washingtonin kupeessa sijaitsevaa Alexandriaa. Alexandriasta löysimme vanhan ystävämme, joka vei meidät heti ensitöikseen lounaalle Union Markettiin.

Union Market on vanha teollisuushalli, josta löytyy taatusti jokaiselle jotakin. Minä valitsin avocado-savulohi voikkarin, joka osoittautui nappivalinnaksi sekä makunsa että täyttävyytensä puolesta.

Lounaan jälkeen teimme kolme tehokasta täsmäiskua valitsemiimme kohteisiin. Kävimme Arboretumissa ihailemassa väriä vaihtavia Bonsai -puita ja Air and Space -museossa oppimassa paljon lisää avaruuslennoista sekä ensimmäisen lenkokoneen synnystä. Parempivatsaiset matkakumppanini pääsivät myös kokeilemaan ylösalaisin lentämistä lentosimulaattorissa. Lopuksi syöksyimme vielä Smithsonian -museoon ihastelemaaan maailman parhaita luontokuvia. Näyttely, joka ei petä koskaan.

Jokaisessa museossa olisi voinut viettää helposti vaikka kokonaisen päivän, mutta valitettavasti meillä ei ollut tällä kertaa käytettävissä edes yhtä kokonaista päivää. Suurin osa Washingtonin museoista on kuitenkin täysin ilmaisia, joten tällainen museo hopping ei käynyt kukkarolle laisinkaan.

Washingtonin /Alexandrian piipahduksemme perimmäisin syy oli kuitenkin ajan viettäminen vanhan ystävämme kanssa. Jet lagin ansiosta jaksoimmekin jatkaa iltaa pitkälle seuraavan päivän puolelle, vaikka edellinen yö olikin kulunut lentokoneessa torkkuen.

Seuraavana aamuna univaje ja jet lag eivät sitten tehneetkään meille suuria palveluksia ja nukuimme vahingossa melkein kymmeneen. Mutta onneksi nukuttiin, sillä edessä oli hyvin stressaava ajomatka Pennsylvanian pohjoisosaan. Vettä tuli kaatamalla ja näkyvyys oli paikoitelleen aika lähellä nollaa.

Ajomatkan kurjuus unohtui kuitenkin samantien päästyämme perille Dallasin pikkukaupunkiin. Dallasissa meitä odotti meinaan lisää vanhoja ystäviä, joita emme olleet nähneet vuosiin. Näillä reissuilla muistaa aina, kuinka onnekkaita me oikeastaan olemme: Ystäviä löytyy vähän sieltä sun täältä ja yleensä juttu jatkuu siitä, mihin se jäi kuukausi, vuosi, tai kolme vuotta sitten. Ainoa mitä toivoisin, olisi lisää aikaa. Nämä reissut kun tuppaavat aina loppumaan ihan liian lyhyeen.

Vaikka todellisessa elämässä reissu alkaakin olemaan kotiin lentämistä vaille ohi, jatkuu blogissa syksy vielä ainakin parin päivän ajan. Ehkä jopa pidempään, sillä San Diegoonkin näyttää saapuneen ainakin jonkinmoinen syksy. Sääkartalla näkyi sadetta ja alle kahdenkympin lämpötiloja. Jes, tätä on jo odotettu!

Hyvät, pahat ja mauttomat

Blogissa on ollut tällä viikolla hiljaista, sillä olemme parhaillamme moikkaamassa syksyä itärannikolla. Ja melkoisen syksyisen ihmemaan olemme täältä löytäneetkin. Instagramista (veeralampi) ja Facebookista löytyy jo muutama kurkistuskuva.

Mutta on minulla jotain kuvia tällekin päivälle varattuna. Huomisen Halloweenin kunniaksi muutama kuva kohdalleni osuineista hirveimmistä, hienommista ja mauttomimmista Halloween-koristeista. Jokainen päättäköön itse, mikä kuuluu mihinkin kategoriaan. Joukossa on myös yksi Halloweeniin liittymätön kuva, mutta kyllä tuo villiintynyt laamakin saattaisi aiheuttaa pientä sydämentykystä pimeällä vastaan tullessaan.

Näillä mennään kohti joulua. En edes malta odottaa! Aika hurjaa, että kahden kuukauden päästä ollaan jo melkein seuraavan vuoden puolella.

Omenapiirakkareissu

Reilun tunnin ajomatkan päässä San Diegosta sijaitseva vuoristokylä, Julian, on syksyisen road tripin ykköskohde. Julian on kuuluisa omenatiloistaan, omenapiirakoistaan ja historiallisesta keskustastaan.

Kauniina lokakuisena sunnuntaina pikkuinen kyläpahanen oli tietenkin täynnä populaa. Meillä kävi kuitenkin tuuri ja löysimme parkkipaikan pääkadun alkupisteestä. Kävimme laittamassa heti ensitöiksemme nimet Julian Bakery & Cafen odotuslistalle ja kerkisimme kiertämään keskustan kertaalleen lounaspöytää odotellessa. Lounas oli ihan OK, mutta ravintolavalintamme varsinainen syy odottelee vielä jääkaapissa illan herkutteluhetkeä. Omppupiirakka ja vaniljajätski on combo, jossa maistuu syksy ja lapsuus. Pakko saada ainakin kerran vuodessa!

Julian oli symppis, mutta loppupeleissä aika nopeasti kierretty, jos ei halua piipahtaa jokaisessa täpötäydessä turistikaupassa tai poimia omenoita kotiinviemisiksi. Julianiakin upeampi oli tällä kertaa itse matka. Mutkittelevan 79-tien varrelle mahtui toinen toistaan upeampia maisemia, joita oli ihan pakko pysähtyä myös kuvaamaan silloin kuin tilanne sen salli.

Tie oli kapea, mutkitteleva ja kumpuileva, joten pysähtyminen oli mahdollista vain levikkeiden kohdalla. Jos olet helposti matkapahoinvoinnista kärsivää sorttia (niin kuin minä), suosittelen lämpimästi kuskiksi lupautumista. Ei tullut paha olo, sillä katse pysyi visusti tiessä.

79-tien varrelta löytyy myös Cuyamaca Lake ja Cuyamaca State Park. Olimme alunperin ajatelleet liittää retkeemme pienen haikin, mutta jätimme sen toiseen kertaan ja tyydyimme ihastelemaan järvenrantamaisemia. Eivätkä nekään tuottaneet pettymystä. Minne tahansa päänsä käänsi, oli vastassa jotain kaunista.

Jotkut puut muistavat täälläkin, että nyt on syksy

Tätä päiväreissua voin siis suositella lämpimästi kaikille San Diegon reissaajille, joilla on aikaa ja haluja nähdä muutakin kuin San Diego. Julianiin pääsee nopeiten 8E- ja 79N -teitä seuraamalla. Takaisin voi tulla joko samaa reittiä tai ajaa lenksun pohjoisen kautta 78- ja 15S -teitä pitkin. Ellei sitten jatka samantien aavikolle Anza-Borrego Desert State Parkiin.

Nyt on siis harjoiteltu road trippailua, jotta osataan ottaa ensi viikolla kaikki irti itärannikon syksystä. Yhtä virhettä en aio ainakaan toistaa: Kamerasta loppui nimittäin aamulla akku ja jouduin tyytymään puhelinkuviin. Mutta hei, onneksi asutaan lähellä! Hyvä syy käydä Julianissa uudelleenkin.

Tuplakurpitsat

Syksyä voisi USA:ssa nimittää helposti myös kurpitsaksi. Sitä on nimittäin saatavilla kaikissa mahdollisissa muodoissa, kaiken mahdollisen kyytipoikana. Yhdet rrrrakastavat pumpkin everything, toiset inhoavat kurpitsavillitystä ja kolmannet, kuten minä, pitävät kyllä kurpitsasta, mutta eivät pese aamuisin naamaansa kurpitsasaippualla kurpitsakynttilän tuoksuisessa kodissa kurpitsalattea hörppien.

Liikaa ei kannata kuitenkaan naureskella, sillä perjantai-iltana kodissamme nähtiin pienimuotoiset kurpitsaöverit: kurpitsalyhtyjen veistelyä kurpitsaolutta hörppien. Vedimme siis suomeksi sanottuna tuplakurpitsat. 

Kissahullun preschool open ja tarkan taitavan insinöörin taidonnäytteet

Olisimme saattaneet lisätäään joukkoon myös kolmannen kurpitsa-aktiviteetin, muttemme olleet aivan varmoja, olisiko näiden pikkukurpitsojen siemenet olleet syötävää sorttia. 

Kävin perjantaina myös sijaistamassa vanhassa koulussani. Siellä alkoi olemaan jo melkoinen Halloween-hulina, vaikka itse juhlaan onkin vielä viikko aikaa. Olipa mukava kuulla, että tänä vuonna tytöistä 90% ei kisko päällensä samaa sinistä mekkoa ja blondia peruukkia. Frozenin lumous on vihdoinkin voitettu! Asuvalintoja selvittäessäni sain vastauksia yhtä monta kuin oli lapsiakin: perhosen kautta Tuhkimoon ja Sofiaan, vampyyrin kautta merirosvoon ja graham-keksiin. Jeps, tuon viimeisen asun haluaisin minäkin nähdä.

Itse Halloween taitaa mennä kohdaltamme pikkuisen ohi, ellei Phillin vanhempien ovelle eksy pieniä trick or treattaajia. Mutta sepäs ei haittaa yhtään; aikuisten Halloween on USA:ssa enemmänkin Sexyween. Minulla ei ole suurta tarvetta paljastaa takamustani noitana, hoitsuna eikä edes Gandalfina. New Jerseyn perämetsiin piiloutuminen saattaa siis olla ihan hyväkin vaihtoehto.

Mutta en minä ihan täysin anti-Halloween ole. Lupaan tehdä ensi viikolla koosteen upeimmista, hirveimmistä ja mauttomimmista koristeista, kunhan kokoelmani kasvaa vielä hieman.Meidän pihan koristeet ainakin lisääntyvät päivä päivältä. Tänään grillin päälle oli istahtanut  Dragula. Saatoinpa jopa pelästyä hieman.

Tässä hetkessä tulevaisuudessa

Tänään on se suuri päivä, kun tulevaisuus kohtaa nykyajan. Back to the Future -elokuvassa matkustettiin vuodesta 1985 kolmenkymmenen vuoden päähän, eli täsmälleen tähän päivään. Facebook -sivuni on ollut jo viikon verran tulvillaan videoita ja vertailuita siitä, mitkä asiat elokuvassa ennustettiin oikein. Ja paljonhan niitä olikin. Joissain asioissa olemme tosin menneet jo astetta pidemmälle, toiset odottavat vielä tarvittavaa teknologiaa ja kolmansien kohdalla on todettu, että saatamme tulla ilmankin toimeen.

Vuonna 1985 olin kaksivuotias eikä minulla ollut vielä suurempia suunnitelmia vuoden 2015 varalle. Tuskinpa olisin osannut ennustaa, että asustelen nykyään Kaliforniassa, kirjoittelen blogia läppärillä ja napsin kuvia älypuhelimella samalla kun video-chattailen Suomeen. Vuonna 85 meillä oli televisio, jonka kanavat vaihdettiin kävelemällä television luo ja lankapuhelin, joka saattoi vielä hyvinkin olla kieritettävää mallia. Tämä riitti hyvin, kun emme osanneet muutakaan kaivata.

Mutta toisin on nykyään. Teknologia on edistynyt aivan mielettömiä harppauksia, eikä menneisyyteen ole enää paluuta. Vaikka minusta meillä onkin jo kaikki tarvittava (paitsi teleportaatiolaite), en epäile hetkeäkään, etteikö nykyinen varustetaso tuntuisi taas 30 vuoden päästä aivan yhtä olemattomalta kuin tämän hetkinen tyylitajummekin.

Arvostan suuresti kaikkia innovatiivisia unelmoijia ja toteuttajia. Minä en olisi osannut edes nähdä unta tekstarista, wifistä nyt puhumattakaan. Minulla ei ole hajuakaan, miltä maailma näyttää kymmenen tai kolmenkymmenen vuoden kuluttua, mutta otan kyllä ilolla vastaan uusia keksintöjä, jotka helpottavat elämääni.

Keksijäksi tai tiedenaiseksi minusta ei siis ole, mutta yhden asian olen kyllä tässä viikon aikana oivaltanut. Jos haluat tahkota elokuvallasi rahaa vielä tulevaisuudessakin, sijoita osa elokuvan tapahtumista kirjaimellisesti tulevaisuuteen. Mielellään täsmälleen siihen vuoteen/päivään, jolloin luulet tarvitsevasi hieman lisätuloja.

Autot eivät lennä, mutta joutsenellakin pääsee

Ja kyllä, mekin katsoimme tänä iltana Back to the Future- elokuvan kakkososan. Luojan kiitos vaate-ennusteet eivät pitäneet paikkaansa!

Kerrostaloelämää

Olen puhdasverinen kerrostalon kasvatti. Asuin kerrostalossa elämäni ensimmäiset 24-vuotta, minkä jälkeen minulla ja kerrostaloilla oli vielä on-/off-suhde muutaman vuoden verran ennen omakotitaloihin siirtymistä.

Viimeiset seinänaapurit meillä oli neljä vuotta sitten Waikikissa, minkä jälkeen olenkin saanut laulaa siivotessani kovaa ja korkealta kenenkään sitä kuulematta. Kerkisin jo tottumaan siihen, ettei ylhäällä,alhaalla tai seinän takana asustele kukaan ja sepäs olikin aika mukavaa.

Mutta sitten tuli aika ostaa oma koti. San Diegon omakotitalojen hinnat ovat tähtitieteellisissä lukemissa eikä meillä selkeästikään ollut varaa omakotitaloon haluamallamme asuinalueella, ellemme olisi joko olleet valmiita kunnon fixer upper -urakkaan tai halukkaita venyttämään budjettiamme mukavuusalueemme laitamille.  Halvin kiertämämme talo oli melkein nykyisen kotimme naapurissa sijaitseva söpö pikkutalo, jolla oli hintaa vaatimattomat $450 000. Talossa oli keittiö-olkkari -yhdistelmä, pieni piha ja kaksi makuuhuonetta, joista toiseen olisi ollut mahdotonta sijoittaa queen -kokoinen sänky tukkimatta joko komeroa tai kulkureittiä kuistille, vessaan tai huoneesta ulos. Tämä oli niin kutsuttu deal breaker tuon hintaiselle asumukselle ja päätimmekin kääntää katseemme condoihin.

Synkronoidut kerrostalokyttääjät

Nykyinen asuintalomme on suomalaiselta nimitykseltään luultavasti luhtitalo. Talossa on kahdessa kerroksessa yhteensä kahdeksan asuntoa, joihin kaikkiin on kulku ulkoa. Meidän asuntomme sijaitsee ensimmäisessä kerrokessa talon päädyssä, eli meillä on ainoastaan yksi seinä- ja yksi kattonaapuri.


Naapurimme ovat todella mukavia ja meininki aika rennon rauhallista, mutta on tässä siltikin ollut taas hieman tottumista kummallisiin kerrostaloääniin, joita amerikkalainen rakennustyyli ei vaimenna tippaakaan.

Yläkertamme asukeista ainakin toinen on pahimman luokan kantapääkävelijä. Olen kuullut joskus (perättömän) väitteen, että minäkin astelisin raskaasti, mutta en minä kyllä tuollaisia ääniä saa aikaan. Tämän lisäksi asukilla on myös normaalista poikkeava unirytmi ja selkeä tavoite kävellä päivittäin ainakin 30 000 askelta. No joo, tiedetään, kyllä yläkerran tyyppi voisi tehdä paljon ärsyttävämpiäkin asioita, mutta uteliaisuuteni on herännyt: Miten joku voi olla noin aktiivinen ja usein vielä kaikkina mahdollisina vuorokaudenaikoina?

Toinen jännä juttu koiranaapureidemme lukumäärä. Ainakin neljällä (luultavasti viidellä) talomme asukeista on yksi tai kaksi koiraa. Kisu ja Possu juoksevat aina kilpaa ikkunaan koiria ihmettelemään eikä ole ihan yksi tai kaksi kertaa, kun omistajilla on ollut vaikeuksia saada kissojen kanssa flirttailevaa koiraansa liikkumaan ikkunamme edestä yhtään minnekään. Ohikulkeva koira-armeija on aiheuttanut minussakin pientä koirakuumetta, mutta josko nyt kuitenkin odottelisimme sitä hetkeä, kun asumme taas omakotitalossa.

Kerrostaloasuminen on selkeästikin lähentänyt kisuleiden välisiä suhteita: Me vs. koirat.

Vaikka kerrostalon ääniin ja omien ääntelyideni ihmillisyyteen on pitänytkin tottua uudelleen, on minusta oikeastaan kiva asua taas kerrostalossa. Naapurimme ovat oikeasti mukavia ja huomaavaisia ja loppupeleissä aika normaaleja ihmisiä. Kaikki tuntevat toisensa ja katsovat toistensa perään, mutta elävät kuitenkin omaa elämäänsä. Pienet elämisen äänet saavat oloni tuntumaan kotoisalta ja turvalliselta niinäkin iltoina, kun Phill on yön yli töissä. Ja vitsit, meinasi melkein unohtua, että meidän talolla on jopa kimppa halloween-koristelut esillä. Nyt jo odottelen mielenkiinnolla, millainen puhallettava muovipukki talon eteen ilmestyy heti halloweenin jälkeen.

Toistaiseksi vaikuttaa siis siltä, että sisäinen kerrostaloasukkini on heräilemässä horroksesta. Yksi juttu on ainakin varma: En ikävöi entistä pihaviidakkoamme yhtään, en sitten tippaakaan. Nykyinen pieni kuisti on niin paljon helpompi ja kotoisampi vaihtoehto.

Pyöräretki Japaniin

Meidän on pitänyt jo monena viikonloppuna kaivaa pyörät esiin ja suhauttaa Balboa Parkiin ihmettelemään jättipuiston tarjontaa. Homma on jäänyt kuitenkin aikomukseksi, sillä ulkona on ollut niin kuuma, että olisimme olleet perille päästyämme valmiita hyppäämään ensimmäiseen vastaan tulevaan suihkulähteeseen.

Eilen taivas oli kuitenkin pilvessä ja vaikka ilma olikin lämpimän kosteaa, ei enää ollut aivan tuskaisen kuuma. Löysimme kivan, hiljaisia pikkuteitä seurailevan, reitin ja olimme perillä parissakymmenessä minuutissa. Jos lasketaan mukaan parkkipaikkaruuhkat, oli pyöräily todennäköisesti aivan yhtä nopeaa kuin autoilukin ja aika paljon kivempaa.

Jätimme pyörämme parkkiin Plaza de Panama aukiolle ja rupesimme ihmettelemään, mihinkä museoon tai puutarhaan tutustuisimme tällä kertaa. Balboa Park on iso ja niin cliche kuin se onkin, sieltä löytyy jokaiselle jotain ja vähän vielä päälle: museoita, teattereita, arkkitehtuuria, historiaa, puutarhoja, eläintarha, ravintoloita ja liikuntamahdollisuuksia. Balboa Parkissa saisi helposti kulutettua päivän jos toisenkin, mutta olemme valinneet kotikenttäedun ansiosta toisen taktiikan ja aiomme ottaa puiston haltuun pala palalta, pikkuhiljaa.

Eilen valitsimme kohteeksemme japanilaisen ystävyyspuutarhan, jonka historia ja tarina juontavat juurensa toisen maailmansodan jälkimeininkeihin. Yokohama ja San Diego ovat sisaruskaupunkeja, joiden ystävyyttä puutarha symboloi.

Puutarha oli yllättävän iso ja Koi-kalat vielä isompia.

On se kyllä mukavaa, että Japanissakin voi piipahtaa päiväseltään vaikka pyörällä. Laitoin jalkaani jopa traveling pantseiksi nimikoimani housut, vaikka tällä kertaa ei tarvinnutkaan astua lentokoneeseen. Noita minun valkoisia Kedsejäni Phill kutsuu muuten aktiivimummojen jalkineiksi. Ensin olin ihan eri mieltä, mutta sitten aloin tarkkailemaan sportti-mummojen jalkoja ja huomasin, että meillä on todellakin sama maku. Siis sama hyvä maku.

Japanilainen puutarha oli oikein oiva kotiseutumatkailun kaukokohde. Sunnuntai puuhaa parhaimmillaan. Seuraavalla kerralla sitten vaikka valokuvamuseoon tai tiedekeskukseen.