Kohti lunta

Meistä on tullut extempore experttejä: Olemme suuntaamassa taas nopealla aikataululla kyhätylle road tripille. Viimeksi suuntasimme reissumme itärannikon syksyyn, tällä kertaa auton nokka kääntyy kohti Kalifornian lumista talvea. Kyllä vain, täältäkin löytyy lunta, jos kipuaa tarpeeksi korkealle.

Lähdemme siis pariksi päiväksi Mammoth Mountainille lumilautailemaan ja fiilistelemään talvea. Lautailun jälkeen siirrymme aavikon halki Las Vegasiin ja Vegasista takaisin luonnonhelmaan Grand Canyonille. Kotiin palaamme sopivasti pari päivää ennen joulua.

Jipijaijei, paljon uusia kokemuksia ja monta ajettavaa mailia taas tiedossa! Tällä kertaa sound trackille saattaa eksyä pari joululauluakin, ainakin minun dj -vuorollani. Ja hankimmepa me tänään sellaisetkin ihmekapistukset, kuin lumiketjut auton renkaisiin. Kalifornian korkeille ja potentiaalisesti lumisille vuorille ajellessa sellaiset on löydyttävä autosta. Kovin usein niitä ei kuitenkaan tarvita ja Big Bearille ajellessamme emme olleet moisesta säännöstä edes tietoisia ennen kuin tienvarresta löytyvät kyltit valistivat meitä asiasta. Sillä reissulla niitä ei tarvittu, mutta tällä kertaa olemme ainakin pikkuisen paremmin varautuneita. Siitä meillä ei sitten olekaan vielä mitään käsitystä, miten ketjut asennetaan renkaisiin ja miltä ne tuntuvat ajellessa, mutta eiköhän YouTube -pelasta tarvittaessa pälkähästä. Siis jos siellä vuorilla toimii kännykkä...  Olen ainakin melkein jo oppinut, että kännykkä ei toimi kaikkialla USA:ssa. 

Tämä kuva on Big Bearilta. Tällä kertaa saattaa olla pikkuisen kylmempi ja tykkilumen seassa ihan oikeaakin lunta.

Reissu etenee Instagramissa ja Facebookissa (kurkkaa sivupalkki) ja jos ja kun kerkiän painamaan jossain välissä julkaise -nappia, löytyy blogin luonnoskansiosta pari suht tuoretta helmeä, jotka odottavat vielä päivänvaloon pääsyä.

Palaillaan ja sitä ennen mahdollisesti palellaan. Onpa kiva päästä visiitille talveen!

Kaksi tapaa

Heh, otsikon naputeltuani alkoi päässäni soimaan laulu, jolle lapsena tuli hihiteltyä monta kertaa: "On kaksi tapaa harrastaa seksiä, oikea ja väärä." Muistaako kukaan muu? No joo, en höpöttele tänään kuitenkaan suojatusta seksistä vaan jouluostoksista. Niitäkin voi nähtävästi tehdä sekä oikealla että väärällä tavalla saman päivän aikana.

Lähdimme heti aamusta Mission Valleyn kauppohin ja hermohan siinä meinasi mennä, kun liikkeellä oli jälleen kerran miljoona muutakin, joista ainakin puolet olivat kollektiivisesti unohtaneet järjen, käytöstavat ja ajotaidon kotiin. Kaiken huippu oli se, kun viimeisestä kaupasta lähtiessämme automme kummallekin puolelle oli parkkeerattu naapuri viivan päälle niin lähelle, että jouduimme käyttämään ihan tosissamme mielikuvitusta, ennen kuin meistä edes toinen pääsi autoon sisälle. Muuten olisimme ehkä menneet takakontin kautta, mutta takapenkillä istui tukevasti vöissä uusi adoptoitu lumiukkoystävämme.

Pääsimme kuitenkin kotiin muutaman ihan onnistuneen ostoksen kanssa, hengähdimme hetken ja lähdimme huomattavasti mielekkäämmälle kakkoskierrokselle.

Illalla North Parkissa järjestettiin Spirit & Shop -tapahtuma, joka yhdisteli loistavasti cocktaileja, ruokaa, joulutunnelmaa ja shoppailua pienissä paikallisissa yrityksissä. 20 taalan hintaisella lipulla sai maistella kuutta eri cocktailia (pikkuruisia maistiaisia) ja kymmenen eri ravintolan ruokaa. Maistiaiset oli siroteltu alueen putiikkeihin ja ravintoloihin, joten shoppailu ja uusiin paikkoihin tutustuminen sujui tällä kertaa huomattavasti rennommissa merkeissä.

Näitä eri nimikkeillä markkinoituja tapahtumia on järjestetty muutamien viime viikkojen aikana myös muissa San Diegon kaupunginosissa. Meidän oli tarkoitus osallistua myös Normal Heightsin Sip and Stroll -tapahtumaan, mutta se myytiin loppuun jo ennen varsinaista tapahtumapäivää. Tällä kertaa olimme siis vahingosta viisastuneita ja ostimme lippumme hyvissä ajoin.

Voin suositella lämpimästi, jos koskaan tulee mahdollista osallistua! Paikallista ja pientä tukee aina hyvin mielellään ja varsinkin ruokamaistiaiset olivat monessa ravintolassa todella anteliaita. Illallisen sai skipata ihan suosiolla ja parin mailin kävely takaisin kotiin teki myöskin varsin hyvää.

Huomenna pitäisi uskaltautua taas tuonne perinteiseen ihmisvilinään ja olla jopa tämänpäiväistä tehokkaampi. Miten ihmeessä tämä joulu voikaan aina yllättää näin pahanpäiväisesti? 12 yötä enää jouluaattoon (jos jollain muullakin on jäänyt laskematta)!

Tarinoita

Olen suuri Facebookin ystävä, mutta viimeaikoina uutisvirtani on saanut minut usein surulliseksi ja jopa vihaiseksi. Silmieni eteen levittäytyy joka päivä sellaista sontaa, että oksat pois. Uutisten (jotka eivät tässä(kään) maassa ole puolueettomia) lisäksi jokaisella tuntuu olevan jotain sanottavaa, vaikka tietoa ja ymmärrystä olisikin pyöreä nolla. 

USA:ssa kohistaan tällä hetkellä lähestyvistä presidentinvaaleista ja erityisesti siitä yhdestä surullisen kuuluisasta ehdokkaasta, jonka kommentit tuntuvat kaikessa typeryydessään saavan kaikkein eniten palstatilaa. Presidenttiehdokkaiden lisäksi keskustellaan terrorismista, muslimeista, pakolaistilanteesta, massasurmista, aselaista ja vähemmistöjen asemasta. 

Mieleni kuohuu ja olen viettänyt monta iltaa puhisten joko yksikseni tietokoneelle tai sitten yhdessä Phillin tai ystäviemme kanssa. Sosiaalisessa mediassa olen kuitenkin ollut mielipiteistäni aika hiljaa. Ei siksi, etteikö minua kiinnostaisi, vaan siksi, että minulle tämä blogi on kaikessa arkisuudessaan höppänän kevyt henkireikä, jossa politiikka ja mielessä möyrivät maailmanluokan asiat pääsevät esille vain silloin tällöin.

Mitään suurta saarnaa tai mielipidetulvaa en aio tälläkään kertaa kirjoittaa, vaan kehoitain teitä ihan kaikkia vierailemaan Humans of New York -sivulla ja lukemaan ainakin yhden tarinan. Tällä hetkellä sivustolta voi lukea syyrialais-perheiden tarinoita. Nämä perheet ovat menettäneet jotaikuinkin kaiken, odottaneet vuosia väliaikaisessa limbossa, käyneet läpi laajoja arviointeja ja nyt vihdoin saaneet kuulla muuttavansa pian USA:han. Heidän tarinansa ovat aitoja ja puolueettomia - heidän ikiomiaan.

Oikeiden ihmisten tarinat eivät ole aina mieltä ylentäviä, mutta toivottavasti kuitenkin mieltä avartavia. Kohdataan toisemme ihmisinä ja yritetään olla ihmisiksi.

Kuka jahtasi ja ketä

Tämä päivä meni suurimmaksi osaksi koneella istuen ja iltapäivällä alkoi olemaan sellainen olo, että kohta räjähtää pää, ellen pääse ulos. Kello oli hieman yli neljä, kun päätin lähteä juoksemaan. San Diegossa pimeys laskeutuu tällä hetkellä viiden aikoihin, joten laskeskelin, että minulla olisi aikaa vajaan tunnin lenkkiin, ennen kuin juoksu muuttuu valottomien katujemme ansiosta extreme-urheiluksi.

Lenkkarit jalkaan ja menoksi.

Juoksu kulki ja mieli alkoi rauhoittumaan. Juoksin meiltä pikkukatuja pitkin North Parkiin ja huomasin, että taivaalla alkoi tapahtumaan. Kehitteillä oli upea auringonlasku, jonka ansiosta sain aikaiseksi elämäni hauskimman sprinttitreenin.

Näin se meni:

Ota kännykällä nopea kuva, juokse pari korttelia täysillä, ota uusi kuva, juokse täysillä ja etsi uusi kuvakulma, ota kuva, juokse täysillä... Joo, taisitte tajuta jo treenin juonen. Lopuksi juokse noin puoli mailia kotiin niin kovaa, kuin vielä jaksat, ennen kuin ulkona on ihan pilkkopimeää. En ole ihan varma, jahtasinko minä auringonlaskua vai auringonlasku minua, mutta kivaa taisi olla meillä kummallakin.

Suosittelen. Teki hyvää niin ruumiille kuin sielullekin.

P.S. Instagramin seuraajat (veeralampi) tietävätkin jo, että minulla on jonkin sortin pakkomielle auringonlaskuja kohtaan, Sieltä löytyy jo ainakin sata ja yksi kuvaa näistä San Diegon illoista. Enkä lupaa lopettaa.

Hernekeittoa joulukuun yössä

Balboa Park on hauska paikka - olen mainostanut sitä monesti ennenkin. En ole kuitenkaan tainnut koskaan mainita yhtä puiston erikoisuutta: kansainvälisiä taloja.

Puistosta löytyy pieni "kylä", joka muodostuu eri maille omistetuista taloista. Kylän 33 talossa voi vierailla sunnuntai-iltapäiväisin tutustumassa eri maiden kulttuureihin. Kerran vuodessa kaikki talot ovat auki myös perjantai-illasta lauantaiyöhön, jolloin puistossa juhlitaan December Nights -tapahtumaa.

December Nights täyttää puiston ääriään myöten. Kaikki haluavat osansa hernekeitosta, lihavartaista, puolalaisista pierogeista, ruotsalaisista lihapullista ja muista 33 maan perinneherkuista. Pisin jono taisi olla Espanjan Paella-tiskille. Emme jääneet odottelemaan, mutta veikkaisin, että herkkua olisi saanut odottaa ainakin tunnin verran.

Kansainvälisten perinneruokien lisäksi tarjolla oli kulttuuria ja taidetta ympäri maailman, tunnelmavaloja sekä ilmainen sisäänpääsy museoihin. Ei siis mikään ihme, että ihmisiä oli lauantai-iltana liikkeellä meidän lisäksi ihan muutama muukin. En ole aikoihinkaan (koskaan?) ollut vastaavassa väenpaljoudessa. Jätimme auton suosiolla North Parkiin, josta kävelimme parinkymmenen minuutin matkan puistoon. Olimme siltikin varmasti aiemmin perillä kuin yksikään autoilija.

Decemeber Nights on mahtava tapahtuma, mutta nauttisin siitä vieläkin enemmän, jos saisin syödä hernarini ja kinkkukiusaukseni ilman miljoonaa kyynärpäätä ja tallottuja varpaita. Sinänsä kyllä hienoa, kuinka kiinnostuneita san diegolaiset ovat muista maista ja kulttuureista. Ehkä maailmalla on sittenkin vielä toivoa.

Paluu tonttumetsään

Kaksi päivää maltoin levätä ja ottaa iisisti, sitten alkoi riittää. Enää ei särje, jumittaa vain pikkuisen ja liikkuminen tuntuu tekevän vain hyvää. Menen vielä maanantaina kiltisti lääkääriin, mutta vastapainoksi olen suunnitellut meille myös pientä reissua. Mikäänhän ei paranna nopeammin kuin reissun suunnittelu.

Mutta ennen reissuja ja kivoja viikonloppusuunnitelmia, voisin palata vielä hetkeksi tonttumetsään. Niin kuin aiemmin mainitsin, oli Elfin Forest mahtava paikka. Viimeksi eksyimme vahingossa kukkuloiden "väärälle" puolelle ja päätimme palaavamme kauniseen (metsättömään) metsään vielä toisellekin haikille. Tällä kertaa navigoimme siis tarkasti ja päädyimme Harmony Grove Rd -parkkikselle. Sieltä jatkoimme rinnettä ylös kuvaavasti nimettyä The Way Up -polkua pitkin ja kävimme kiertämässä myös Equine Incline Loopin. Matkaa kertyi n. 5,5 mailia, eli vähän alle 9 km ja niin kuin nimistä voi päätellä, kulki polku aikalailla ylös ja alas.

Tällaisissa maisemissa sitä talsittiin:

Kyllä meidän kelpasi, vaikka niskaa vähän särkikin. Olemme kuvitelleet jo moneen kertaan kiertäneemme kaikkia San Diegon upeimmat haikit, mutta kerta toisensa jälkeen jostain löytyy uusi polku ja uusia upeita maisemia. Minneköhän sitä seuraavaksi suuntaisi?

Tuhat sanaa

Kaikki ovat varmasti kuulleet sanonnan yksi kuva kertoo enemmän kuin tuhat sanaa. Kyllähän se osittain paikkansa pitää: Kuva kertoo tarinan, mutta se onkin sitten ihan toinen juttu, kuvastaako tuo tarina todellisuutta. Kuvia rajataan, käsitellään, julkaistaan tietyssä kontekstissa ja valitaan tarkasti.

Tässäpä teille yksi esimerkki:

Millainen sanoma tästä kuvasta välittyy? Onnellinen, reipas ja aktiivinen haikkaajahan se siinä - elämänsä kunnossa. Ainakin melkein.

Osaisiko kukaan arvata,että niskaani/hartiaani särki kuvan ottohetkellä ihan perhanan paljon. Niin paljon, etten saanut paitaa omin avuin päälle ja kotimatkan töyssyt ja käännökset toivat kyyneleet silmiini. Kotiin päästyäni en päässyt enää sängystä omin avuin ylös eikä Phill kuunnellut vastaväitteitäni enää hetkeäkään: Edessä oli reissu lääkäriin.

Balboan Naval Hospital on se paikka, jonne me aina suuntaamme normaalien lääkäriaikojen ulkopuolella. Siellä tietää saavansa apua, mutta joutuvansa myös jonottamaan ensin miljoonalle eri luukulle ja sen jälkeen istuskelemaan tai pötköttelemään verhoilla rajatulla sängyllä ainakin pari tuntia. Mutta en kyllä valita. Onneksi on hyvä vakuutus, joka korvasi tässäkin tapauksessa kaiken.

Hartiastani päätettiin ottaa röntgenkuva, vaikken oikein ymmärrä miksi. En ollut satuttanut sitä missään tapaturmassa enkä uskonut hetkeäkään, että kyse olisi mistään luihin liittyvästä ongelmasta, vaan todennäköisesti ja toivottavasti ihan tavallisesta lihasrevähdyksestä. Mutta tulipa tarkistettua. Sain lopulta mukaani särkylääkkeitä, relaxanttia, kymmenen päivän sali- ja nostelukiellon sekä kolmen päivän täyslepokäskyn. Viikon päästä pitäisi mennä käymään omalääkärillä, joka määrittelee sitten mahdollisen fysioterapian ja magneettikuvan tarpeen.

Näillä mennään. Lepääminen ottaa taas koville, mutta yritän olla kiltti ja kuuliainen, jotta selviäisin tästä mahdollisimman vähällä. Olo on vieläkin hyvin jäykkä ja hartiaa särkee, mutta maanantain kaltaista repäisevää kipua en ole onneksi enää kokenut.

Haikki oli kyllä hieno, joten siitä lisää myöhemmin, kun koneella istuminen tuntuu taas järkevältä. Tällä hetkellä viihdytän itseäni lähellä Hulun ja Netflixin avulla ja koitan olla nuupahtamatta tylsyyteen. Ei kellään olisi joitain kevyitä ja leppoisia sarja-/ elokuvavinkkejä tarjola? The Mindy Project alkaa lähenemään uhkaavasti loppuaan...