Minne seuraavaksi

Olemme eläneet nyt melkein kaksi vuotta laivastoelämän seesteisintä aikaa, eli shore dutya. Shore Duty on tarkoittanut meidän kohdalla hyvin vähäistä erossaoloa, helposti suunniteltavia aikatauluja ja Phillille usein aika lyhyitäkin työpäiviä. Väliin mahtui tietty yksi parin kuukauden mittainen Pohjoisnapa-keikka, mutta sekin tiedettiin jo pitkään etukäteen ja oli reissu, joka Phill valittiin tekemään halukkaiden joukosta.

Jossain vaiheessa Shore Dutyn ihanuus aina kuitenkin päättyy ja tulee aika siirtyä taikisin sukellusveneelle Sea Dutyyn. Palvelustyypin muuttuessa vaihtuu mahdollisesti myös kotisatama ja sen myötä myös meidän kotikaupunki. Kotisataman valintaan on mahdollista vaikuttaa toiveiden kautta, mutta lopulliset ordersit määräytyvät sen mukaan, mitä on tarjolla ja missä kutakin sailoria kipeimmin tarvitaan.

Shore Dutyamme on (tai piti olla) jäljellä vielä puolitoista vuotta, emmekä olleet vielä edes alkaneet ihan tosissaan miettimään, minne haluaisimme suunnata seuraavaksi. Olemmehan me toki asiasta puhuneet, mutta se on ollut sellaista kevyttä sitten joskus -ajattelua, jolloin kaikki tuntuu mahdolliselta, muttei kuitenkaan vielä todelliselta.

Minua on alkanut viehättämään yhä enemmän ajatus San Diegoon jäämisestä, sillä meillä on täällä oma koti, minulla työasiat kunnossa ja kattava ystävien verkosto. Sea Duty tarkoittaa taas pitkiä erossa oloja ja ajatus elämän uudelleen rakentamisesta pelottaa. San Diegoon on kuitenkin vaikea vain jäädä, sillä tämä on suosittu paikka ja sukellusveneiden näkökulmasta sen verran pieni tukikohta, ettei paikkoja ole avoinna kuin harvakseltaan. Lisäksi tiesin Phillin haikailevan itärannikolle lähemmäksi New Jerseya (ja Suomea) ja ylipäänsä lähemmäksi niitä alueita, joille todennäköisesti asetumme sitten kun laivasto on meille taakse jäänyttä elämää.

Kaikki tämä pohdinta oli vielä täysin mutu-tasolla, kunnes pari viikkoa sitten perjantaina siitä tulikin yhdessä rysäyksessä totista totta. Ylemmiltä tahoilta tuli viesti, että Phillin koulutustaustan omaavia miehiä tarvitaan nyt kipeästi takaisin paateille. Jos Phill olisi valmis palaamaan merille huomattavasti ennen helmikuuta 2018, olisi tarjolla nyt oikeastaan mitä tahansa. Houkuttelevaa sinänsä, mutta voiko mikään korvata shore dutyn tuomaa onnea ja helppoutta? Ja toisaalta, olisimmeko valmiita riskeeraamaan kaiken ja päätymään mahdollisesti vaikka Guamille (Marianien saaristoon, keskelle ei mitään).

Mielialat vaihtelivat innostuksen kautta ahdistukseen. Emme olleet kuvitelleet San Diegoon jäämisen olevan edes mahdollista, mutta nyt sitä heilutettiinkin porkkanana kepin päässä, jos olisimme valmiita ilmoittamaan suostumuksemme jotakuinkin heti ja siirtymään sea dutyyn jo ensi kesänä seuraavan vuoden helmikuun sijaan.

Toisena mielekkäänä vaihtoehtona silmissämme kimalteli Bostonin ja New Yorkin välimaastossa sijaitseva Groton, CT. Sijainti olisi meille ideaali, mutta itse kaupunkina Groton on mielestäni aivan kamala. Vietin siellä viikon verran ennen road trippimme alkua enkä lämmennyt laisinkaan. Jos tukikohtamme löytyisi Grotonista, asuisimme todennäköisesti kuitenkin jossain muualla, mikä puolestaan tarkoittaisi pitkiä työmatkoja ainakin Phillille ja entistä vähemmän yhteistä aikaa. Tämän lisäksi joutuisimme etsimään tähän San Diegon kotiimme vuokralaiset ja minulla olisi edessä jälleen kerran kivan työpaikan metsästys ja ero ystävistäni.

Pyöriteltyämme erilaisia vaihtoehtoja mielessämme totesimme, että juuri nyt meille olisi mielekkäintä jäädä San Diegoon, joka tuntuu aivan kodilta ja missä meidän kummankin on todella hyvä olla. Mikään ei ole vielä 100% varmaa, mutta näillä mennään toistaiseksi.

Olo on toisaalta huojentunut, toisaalta haikea, sillä vajaan vuoden päästä on edessä totuttelua vanhaan tuttuun, mutta kuitenkin aina niin vaikeasti ennakoitavaan merielämään. Murehtiminen ennakkoon on kuitenkin turhaksi havaittu, joten pyhä aikomukseni ja päätökseni on keskittyä yhteisestä ajasta nauttimiseen ja monen monituisesta San Diego -vuodesta ilakoimiseen.