Viikon liikuntatauko

Viime viikolla minuun iski jokin totaalinen uupumus. Olo oli hieman puolikuntoinen eikä energiaa tuntunut riittävän täysillä tehoilla oikein mihinkään. Aamulla herätyskellon soidessa väsytti, vaikka unitunteja olikin takana kahdeksan, jopa yhdeksän. Rämmin töitten läpi miten kuten kärttyisenä ja työpäivän jälkeen vasta väsyttikin. Olisin aivan hyvin voinut mennä nukkumaan vaikka kahdeksalta ja posottaa tyytyväisenä aamuun asti.

Koska oloni oli kuitenkin puolikuntoinen eikä aivan totaalisen kipeä (lasi puoliksi täynnä), jahkailin alkuviikosta joka ilta liikkumisen kanssa. Menisinkö lenkille, joogaisinko, tekisinkö koti- vai salitreenin ja vai olisiko sittenkin parempi levätä. Lopulta kyllästyin jahkaamiseen ja tein heti kättelyssä itseni kanssa sopimuksen: Ottaisin viikon lomaa treeneistä enkä kuluttaisi energiaa edes sen pohtimiseen, pitäisikö kuitenkin treenata.

Päätös meni nappiin ja nautin viikon liikuntalomastani sen minkä väsymykseltäni pystyin. Viikonloppuna alkoi tehdä jo mieli liikkumaan ja maanantaina en meinannut pöksyissäni pysyä, kun tiesin pääseväni töitten jälkeen juoksemaan.

Viikon totaalikieltäytyminen vei mukanaan alkavan flunssan ja palautti vastalahjaksi liikkumisen ilon. Tänä aamuna pääsin sängystä ylös jo kuudelta ja ampaisin saman tien sumuisille kaduille juoksemaan. Aamu oli lämmin ja kostea ja lenkin jälkeen tunsin olevani ekan kerran pitkään aikaan ihan kunnolla hereillä.

Aamun juoksumaisemat

Tiedätte varmasti sen vanhan totuuden, että joitain asioita arvostaa vastaa sitten kun ne menettää. Nähtävästi sama periaate toimii myös itseasetettujen kieltojen kohdalla. Tulipa testattua ja todettua, että liikunta on edelleenkin tärkeä ja mielekäs osa elämääni. Silloinkin kun ei ihan kauheasti huvittaisi.