perjantai 8. syyskuuta 2017

Opettajan mietteitä

Viimeaikoina on tullut kirjoitettua harvinaisen paljon työjutuista. Selitykseksi voisin tarjota sitä, että töitten parissa menee viikottain aika paljon aikaa, mutta josko nyt kuitenkin lähestyttäisiin asiaa hieman positiivisemmasta näkökulmasta ja todettaisiin, että  minulla on juuri nyt on ihan mielettömän hyvä fiilis töitten suhteen.

Uusi lukukausi uuden ryhmän ja työparin kanssa on lähtenyt vauhdikkaasti ja iloisesti käyntiin. Opetan nyt neli- viisivuotiaiden sijaan ihan pieniä, mikä on melkoinen muutos viime vuosien preschool painotteiseen työsarkaani. En ollut asiasta aluksi kovinkaan innoissani, mutta nyt on jo pakko myöntää, että pienten kanssa on oikeastaan ihan kivaa. Ongelmat ovat ihanan pieniä ja päivittäin tapahtuva ja konkreettisesti huomattava oppiminen aivan valtavan suurta.

Päivätyöni lisäksi opetan community collegella nyt lauantaituntini lisäksi myös tiistai-iltaisin Effective Parenting -kurssia. Tiistaituntini oppilaat ovat vain ja ainoastaan aikuisia, joten kaikkien opettamieni ryhmien ikähaitari on hyvin laaja ja taustat monimuotoisia.

Tässä pieniä tunnelmapaloja, pysäyttäviä hetkiä ja onnistumisia parin viime viikon varrelta:

Hieman alle kaksivuotias lapsi kohottaa puupalikan ilmaan ja luulen hänen huitaisevan sillä vieressä seisovaa kaveria. Palikka pysähtyy kuitenkin juuri ennen kaverin päätä ja lapsi silittää hellästi kaverin kättä minua tuijottaen. Silmät kysyvät: Menikö tämä nyt oikein?

Nelivuotias tyttö, viime vuoden oppilaani, huomaa minut pihan toiselta puolelta ja juoksee täyttä vauhtia syliin. Halaan tyttöä ja kerron, että minulla on ollut ikävä häntä ja hänen halauksiaan. Kun teen lähtöä, tyttö pyytää odottamaan vielä hetken ja juoksee hakemaan kaverinsa paikalle. Do you wanna get a Veera hug, too? Pian ympärilläni on kahdeksan (enemmän tai vähemmän tuttua) lasta halaamassa. 

Pieni, alle kaksi vuotias, on surullinen kun äiti on lähdössä. Kun äiti ojentaa lapsen minulle, painautuu pieni tiiviisti syliini, mutta itku jää tulematta. Käymme ikkunassa heiluttamassa, juttelemme tulevasta päivästä, sylittelemme vielä hetken ja sitten lapsi onkin valmis leikkimään. Pian hän jo nauraa kavereiden kanssa jutuille, joita kukaan muu ei voi ymmärtää.

Pieni poika syö lounasta, ihan itse tietenkin. Poika on viihtynyt pöydässä jo lähemmäs tunnin. Kun yritän ehdottaa, että olemme varmasti jo all done, katsoo poika minua kulmat kurtussa, mutta silmät hymyillen ja ilmoittaa viittomalla, että  hän syö vielä.

Aikuinen oppilaani kertoo tulleensa kurssilleni, koska haluaa olla lapselleen isä, ei kaveri. I need to be a better role model, you know. But I dunno how. I never had one.

Toinen aikuinen oppiilaani kertoo olevansa Ukrainasta. Hän toivoo oppivansa kurssilla lisää lasten kehityksestä, jotta voisi ehkä jonain päivänä avata oman päiväkodin kotimaassaan.



 Opettajan työ on välillä rankkaa, mutta myöskin todella palkitsevaa. Muutos lähtee yksilöistä ja juuri nyt koen oikeasti vaikuttavani aika monen ison ja pienen elämään ja tulevaisuuteen, joko suoraan tai välillisesti.

4 kommenttia:

  1. Toi sun Community College -työ kuulostaa kyllä tosi mielenkiintoiselta. Jos joskus jaksat, haluat ja ehdit kirjoittaa siitä, niin olisi hauska lukea enemmänkin.

    Piti muuten kommentoida jo edelliseen postaukseen: tsemppiä paljon laivastoelämän "paluuseen"! Näin ulkopuolisen korvaan kuulostaa kovalta ja jopa hengästyttävältä, mutta varmasti tilanne, johon on tottunut, kun siinä elää. :)

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. Se on kyllä mielenkiintoista työtä, tämä tiistaikurssi varsinkin. Yritän joskus kirjoitella siitä lisää, vaikka kokemuksesta tiedänkin jo, että se joskus saattaa hieman venähtää :D.

      Ja kiitos tsempeistä! Kyllä siihen jollain tasolla tottuu tai ainakin vähintään hyväksyy sen.

      Poista
  2. Kuulostaa erittäin mielenkiintoiselta työltä! Molemmat niistä! Ja varmasti on myös antoisaa. :) Eikö ole haasteellista vaihtaa täysin erilaisten työympäristöjen välillä? Ehkä ne vain tuovat vaihtelua. :) Ihanaa syksyä!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En ole ainakaan toistaiseksi kokenut työympäristön eroja haasteellisena. Ennenmminkin koen, että saan ammennettua kummastakin työstä ajatuksia ja ideoita siihen toiseen. Aikuisten kanssa tykkään tarinoida luennoinnin sijaan ja lähestyä asioita mahdollisimman käytännönläheisesti. Vuosikausien kokemuksesta preschool opettajana eri ympäristöissä on paljon apua. Ja toisaalta nyt ymmärrän myös paremmin vanhemmuuden näkökulmaa ja haasteita, mistä on ollut apua myös preschool opettajan työssä ja kasvatuskumppanuudessa vanhempien kanssa.

      Poista