Vaikka Phill on ollut laivastossa koko sen ajan, kun me olemme tunteneet toisemme (ja jo paljon ennen sitä), on kaikki nyt hieman erilaista kuin aiemmin. Suurimman osan yhdessä viettämästämme ajasta Phill on suorittanut "maapalvelusta", mikä on käytännössä tarkoittanut lyhyitä työpäiviä ja koulua kuivalla maalla.
Viime joulukuussa tämä ilo kuitenkin loppui ja Phill siirtyi suorittamaan toista kierrostaan meripalveluksessa. Heti alkuun edessä oli komennus läntiselle Tyynelle merelle useaksi kuukaudeksi. Koska Phill on sukellusvenemies, ei minun tarvinnut juurikaan pelätä, että hänelle sattuisi jotain. Mutta totista totta tämäkin komennus varmasti oli. Ja kaukosuhteilun kaukosuhteilua myös meille, sillä nyt Phill ei ollut ainoastaan kaukana, vaan myöskin suurimman osan ajasta täysin tavoittamattomissa. Teoriassa meillä oli mahdollisuus olla yhteydessä toisiimme sähköpostilla, mutta käytännössä yhteys pelasi silloin kuin pelasi ja joku tuntematon herra x luki kaikki viestimme. Tästä kuitenkin selvittiin hienosti ja edessä oli loppu kaukosuhteilulle - ainakin melkein.
Pari viikkoa sitten Phill lähti kohti itärannikkoa ja minä jäin vielä Hawaijille. Ensimmäisenä päivänä tuntui todella hassulta olla täällä yksin, mutta nopeasti siihen(kin) tottui. En ollut kovinkaan yllättynyt huomatessani, että sähköpostiyhteys ei toiminut, varsinkin kun minulla oli Phillille oikeasti tärkeää ja kiirrellistä asiaa. Mutta sitäkin yllättyneempi ja iloisempi olin torstaina, kun Phill lähetti minulle sähköpostia ja ehdotti, että lentäisin San Diegoon viettämään pitkän viikonlopun hänen kanssaan. Eipä tarvinnut kahta kertaa käskeä.
Reissu oli mahtava ja tarjosi mukavan pienen paussin ennen vihon viimeistä eroamme piiiiitkään aikaan. Yheteisen viikonlopun jälkeen Phill jatkoi matkaa kohti itää ja minä lensin vielä takaisin Hawaijille kolmeksi viikoksi. Lentokoneessa vieressäni istui Hawaijilainen lentoemäntä, joka ei ollut käynyt kotona kuuteen kuukauteen. Hawaijilla hänätä odotti mies ja lapset ja kuulemma hyvin sotkuinen koti. Oli mukava kuulla, että emme ole ainoita toimivassa kaukosuhteessa eläviä/eläneitä. Ja erityisen mukavan juttuhetkestämme teki se, että tämä nainen luuli minua 18-vuotiaaksi :). Hah!
Bussimatka lentokentältä kotiin kesti ikuisuuden, niin kuin aina, mutta oli samalla myös täydellinen tervetulotoivotuis KOTIIN. Matkalla autoin neljää turistia löytämään määränpäähänsä ja samalla jaoin vinkkejä, mitä O'ahulla kannattaa tehdä. Tuntui todella hyvältä huomata, kuinka kotonani olen Hawaijilla. Varsinkin nyt, kun olen täällä "yksin". Ja ei varmaan tarvitse edes mainita, kuinka ihanaa oli päästä pitkän matkustuspäivän jälkeen nukkumaan oikeaan, omaan sänkyyn. Nyt hyvin levänneenä olen valmis antamaan ikävälle vain hyvin, hyvin pienen tilan ja sen sijaan keskittymään viimeisistä Hawaiji-viikoista nauttimiseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti