Kolme vuotta sitten jouluna löysimme Phillin silloisesta asunnosta akvaarion, jonka edelliset asukkaat olivat jättäneet sinne. Päätimme siivota ja kunnostaa akvaarion ja hankkia ensimmäisen (/ensimmäiset) yhteisen lemmikkimme. Ostimme kaksi Oscar-kalaa, jotka nimesimme Leoksi ja Georgeksi. Olimme lukeneet Oscareista sen verran, että tiesimme niiden olevan hyvin reviiritietoisia kaloja. Siksi laitoimme akvaarioon kiviä, kasveja ja tunneleita helpottamaan kalojen yhteiselämää.
Suunnitelma saattoi olla teoriassa ihan hyvä, mutta käytännössä se ei toiminut lainkaan. Isompi George jahtasi ja kiusasi pientä Leo-raukkaa heti ensi hetkistä alkaen. Toivoimme tilanteen helpottavan ajan myötä, mutta hyvin pian meille kävi selväksi, että nämä kaksi kalaa eivät voi elää samassa akvaariossa. Yhtenä aamuna, minun jo palattua Suomeen, Phill sai ikäväkseen huomata, että George oli yön aikana hyökännyt Leon kimppuun pahemmin kuin koskaan ja riekaleinen Leo taisteli hengestään. Phill päätti siirtää Georgen pois akvaariosta, jotta Leo saisi parantua rauhassa. Georgen väliaikainen sijoituskoti oli ämpäri, mutta tämä ei Georgea meillyttänyt. George teki oman valintansa ja hyppäsi vapauteen. Parin päivän kuluttua myös Leo lähti uiskentelemaan autuaammille vesille ja ensimmäinen yhteinen lemmikkitarinamme sai surullisen lopun.
Emme kuinkaan olleet valmiita luovuttamaan. Seuraavana kesänä akvaario sai uudet asukkaat: Lelen, Nalun ja Nelsonin. Tällä kerralla perehdyimme entistä tarkemmin eri kalalajikkeiden yhteensopivuuteen ja homma lähtikin käyntiin huomattavasti edellistä kertaa paremmin. Itseasiassa kaikki meni niin hyvin, että päätimme lisätä akvaarioon pari uutta kasvia ja koristetta. Seurasimme ohjeita hyvin tarkasti, mutta jotain meni pieleen ja akvaarioon pääsi viraita bakteereja, jotka sairastuttivat kalamme ikävään suomuja tuhoavaan tautiin. Lääkityksestä huolimatta kaikki kolme kalaa kuolivat ja me päätimme vihdoin luovuttaa. Viisi menetettyä kalaa vajaassa vuodessa... Meitä ei selkeästikään ole tarkoitettu akvaarion pitäjiksi.
Kalojen kohtalosta huolimatta haaveilimme hieman karvaisemmista lemmikeistä ja päätimme hankkia koiran Portsmouthiin muutettuamme. Asunnon etsiminen oli kuitenkin sen verran kiemuraista Hawaijilta käsin, että lemmikkimyönteisyys ei ollut toivomuslistallamme kärkipäässä. Kaikeksi onneksi kaikki loksahti kohdilleen. Uusi vuokranantajamme osoittautui eläinten ystäväksi ja kertoi sallivansa sekä kissat että koirat, kunhan vain hankimme kotivakuutuksen.
Kun lemmikin hankinta muuttui varovaisesta ajatuksesta konkreettiseksi mahdollisuudeksi, aloimme todella pohtimaan, mitä haluamme ja mihin olemme valmiita. Yllättäen huomasimmekin olevamme täysin yksimielisiä siitä, että hankimmekin koiran sijasta kissan. Ratkaisun tehtyämme en olisi millään malttanut odottaa hetkeäkään. Vietin päiväkausia lukien kaiken mahdollisen kissoista ja yrittäen kartoittaa lähialueen kissatarjontaa. Phill antoi minulle vapaat kädet kissan valinnassa, kunhan emme hankkisi valtavan kokoista Maine Coon-kissaa.
Lopulta valintani oli suloistakin suloisempi suklaanruskea Ragdollin ja amerikkalaisen lyhytkarvaisen kissan risteytys. Juttelin kasvattajan kanssa puhelimessa ja sovimme, että menisimme Phillin kanssa katsomaan pentua seuraavana viikonloppuna. Vierailumme suijui kaikin puolin hyvin. Valitsemamme pentu oli luonnossa vieläkin suloisempi kuin kuvissa emmekä epäröineet hetkeäkään, etteikö hän olisi juuri oikea kissa meille. Pentu oli tuolloin vasta 4 vikkoinen ja aivan liian pieni eroamaan emostaan. Maksoimme kuitenkin kasvattajan pyytämän $100 kuittia vastaaan ja sovimme soittelevamme ja vaihtavamme kuulumisia tulevien neljän viikon aikana.
Kaikki vaikutti menevän hyvin, kunnes hieman ennen kuin pentu alkoi olla luovutusiässä, kasvattaja keroi minulle olevansa hieman huolestunut kissan raskaasta hengityksestä. Hän sanoi vievänsä pennun eläinlääkärille ihan varmuuden vuoksi ja soittavansa minulle sen jälkeen. Kun hänestä ei kuulunut sovittuna päivänä mitään eikä vielä seuraavanakaan päivänä, soitin hänen antamaansa "kissanumeroon". Hän ei vastannut, joten jätin viestin, jossa pyysin häntä soittamaan minulle takaisin mahdollisimman pian. Hiljaisuus jatkui kaksi päivää, joten soitin hänen antamaansa varanumeroon. Kasvattajan sijasta puhelimeen vastasi hänen tyttärensä, joka lupasi välittää viestini ja pyytää äitiään soittamaan minulle takaisin. Kun vielä kolmannellakaan kerralla en saanut kasvattajaa kiinni, aloin tulla levottamaksi ja pohtimaan, oliko eläinlääkärillä ollut niin huonoja uutisia, että kasvattaja ei uskalla kertoa niitä minulle. Ihan sama mitenpäin kääntelin kuvioita mielessäni, en yksinkertaisesti ymmärtänyt, mistä on kyse. Aikuiset ihmiset eivät pakene ongelmia hiljaisuuteen. Ei ainakaan minun ajatusmaailmassani.
Soittelu- ja viestirumba jatkui seuraavat kaksi viikkoa. Puhelut menivät yleensä suoraan vastaajaan niitä paria kertaa lukuunottamatta, kun hänen tyttärensä vastasivat. Jätimme lukuisia ystävällisiä viestejä, joissa pyysimme häntä ottamaan yhteyttä. Lopulta eräänä iltana, kun hiljaisuutta oli jatkunut jo melkein kolme viikkoa, hänen tyttärensä vastasi puhelimeen ja lähti hakemaan äitiään puhelimeen. Äiti ei kuitenkaan koskaan tullut puhelimeen. Sen sijaan Phill kuuli puhelimen kautta, kuinka tämä aikuinen ihminen huusi lapselleen, "miksi ihmeessä menit vastaamaan? Minähän olen sanonut etten halua puhua näiden ihmisten kanssa!". Tässä vaiheessa oli selvääkin selvempää, että hän vältteli meitä. Syystä meillä ei tosin ollut hajuakaan.
Päätin kirjoittaa hänelle asiallisen, mutta hyvin jämäkän sähköpostin, jossa en pyydä, vaan vaadin selitystä. Tämä toimi. Seuraavana aamuna sähköpostissani odotti viesti, jossa hän pyyteli tuhannesti anteeksi, valitteli taloudellisia ongelmiaan ja elämänsä kurjuutta ja samaan hengenvetoon väitti, että hänen entinen poikaystävä varasti meidän kissan. Hän tarjosi tilalle toista kissaa samasta pentueesta ja tarjoutui lähettämään pennusta kuvia, jos olisimme kiinnostuneita.
Tämän jälkeen onkin sitten ollut täysin hiljaista. Hän ei ole vastannut enää mihinkään yhteydenottoihimme ja tuskin tulee vastaamaankaan. Minulla ei ole edelleenkään pienintäkään havaintoa, mitä oikeasti tapahtui ja missä vaiheessa. Voimme toki nostaa häntä vastaan siviilikanteen ja vaatia rahojamme takaisin. Ihan periaatteesta saatamme näin tehdäkin, jos tuntemamme lakimies pitää sitä järkevänä ajatuksena. Onneksi kyse on kuitenkin hyvin pienestä summasta. Rahaa enemmän vaakakupissa painaa kasvattajan aiheuttama mielipaha ja huono tapa hoitaa asioita.
Mielipahakin alkaa tosin jo laimentua, sillä sunnuntaina pieni perheemme sai neljä karvaista jalkaa lisää. Nyt meillä asustaa suloinen pieni kissatyttö nimeltä Kisu. Ja Kisuhan on tietenkin maailman suloisin, fiksuin ja ihanin kissanpentu. Toistaiseksi kaikki on mennyt kuin unelma. Ihan niinkuin kaikki pikkuiset, kisu rakastaa nukkumista (mieluiten sylissä) ja leikkimistä (kaikella mahdollisella), testailee rajoja ja ihmettelee maailmanmenoa . Kaikeksi onneksi kakat ja pissat löytyvät jo nyt ainoastaan Kisun omasta hiekkalaatikosta ja verhoissa roikkuminen ja kokolattiamaton kynsiminenkin unohtuivat heti kun esittelin Kisulle hänen hienon raapimispuunsa, raapimiseen sopivat pahvilaatikot ja lelukokoelman. Tämä kissa rakastaa huomiota ja sitä hän myös saa. Tosin yksi asia meillä on vielä ratkaisematta: Ennen Kisun tuloa, olimme yksimielisiä siitä, että emme päästä häntä öisin sänkyymme. Phill alkoi lepsuilemaan jo ekana iltana. Minä pysyin vielä kovana, mutta saapa nähdä kuinka kauan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti