Saturday, September 24, 2011

Moikkailua

Hawaijilla, etenkin Waikikissa, minulla oli aika vaikuttava kokoelma moikkailututtuja. Useimpien kanssa en jutellut koskaan mitään tervehdyksiä kummempaa ja suurinta osaa moikkailijoista en muistanut edes nähneeni aiemmin. Se tosin ei vielä kerro paljoa, sillä minulla on äärimmäisen huono kasvomuisti. Tarkkailen ja havainnoin kyllä ihmisten ulkoista olemusta ja käyttäytymistä, mutta jostain syystä kasvojenpiirteet eivät jää helposti muistiini, etenkin jos kyse on minulle vieraammista etnisistä piirteistä.
Alun hämmenyksestä selvittyäni huomasin nauttivani näistä huomionosoituksista ja moikkailin estottomasti takaisin. Tuntui aika mukavalta, että minulla oli niin paljon "tuttuja". Etenkin, kun välillä koin olevani Hawaijilla aika yksin. Loppukesästä aloin kuitenkin pohtimaan, kuinka moni moikkailijoista oikeasti tunnisti minut ja miksi.

Kun sitten tuli aika vaihtaa Waikikin kadut Portsmouthin katuihin, huomasin, että tuttavajoukkoni muuttikin yllättäen mukanani. Ihan ensimmäisestä päivästä alkaen huomattavan suuri osa vastaantulijoista on hymyillyt ja moikkaillut minulle. Asiaa mietittyäni, olen pikkuhiljaa alkanut ymmärtää miksi: Ensinnäkin, minä hymyilen ja otan katsekontaktin vastaantulijoihin. Jotkut heistä ehkä kuvittelevat, että minä tunnen heidät, toisille hymy ja katse toimivat muuten vain sosiaalisena kutsuna.
Toiseksi, jopa toisilleen vieraat ihmiset muodostavat kadulla erilaisia sosiaalisia ryhmiä, joiden jäsenet moikkailevat toisilleen. Minun selkein ryhmäni on "juoksijat", mikä jo yksinään takaa valtavan määrän moikkauksia. Kaikki haluavat olla (hyvin käyttäytyvien) juoksijoiden kavereita. Juoksijoihin kuuluu luonnolisestikin paljon erilaisia ihmisiä, jotka kuuluvat useisiin muihin ryhmiin. Juoksulenkin ajan he kuitenkin edustavat kanssakulkijoille reippaita ja tervehenkisiä, sosiaalisesti hyväksyttyjä juoksijoita.

Täytyy myöntää, että pidän kovasti tästä moikkailukulttuurista ja olen lähtenyt siihen innolla mukaan. Suomessa olen huomattavasti varautuneempi. Tuntemattomia en moikkaile juuri koskaan ja puolituttujenkin kanssa on vähän niin ja näin. Koen, että Suomessa moikkauksella on suurempi ja syvällisempi merkitys samoin kuin kuulumisten kysymisellä ja juttelulla. Eikä siinä ole mitään väärää. Se on osa suomalaista kulttuuria ja myös osa minun suomalaista identiteettiä.
Suhtaudun sanontaan "maassa maan tavalla" hieman ristiriitaisesti, mutta tässä tapauksessa se toimii minusta hyvin. Se, että pystyn mukautumaan paikallisiin tapoihin ja kulttuuriin ei tarkoita, että minun pitäisi muuttua täysin ja luopua suomalaisuudestani. Monikulttuurisuudessa on kyse avoimuudesta, joustavuudesta ja sopivan tasapainon löytämisestä.
Olen todella onnekas saadessani tarkastella monikulttuurisuutta sen "molemmilta puolilta". Suomessa työskentelin lastentarhanopettajana maahanmuuttajaperheiden kanssa, täällä tasapainoilen oman monikulttuurisuuteni kanssa. Toivottavasti saan tulevaisuudessa hyödyntää kokemuksiani ja ajatuksiani myös amerikkalaisilla työmarkkinoilla - mitä sitten ikinä päädynkin tekemään.

No comments:

Post a Comment