Portsmouth on ihana kaupunki tulvillaan hassuja ja superystavallisia ihmisia. Valilla minusta tuntuu, etta olen hypannyt Gilmoren Tyttojen -maailmaan. Kaupungin keskusta on aina taynna vilinaa ja vilsketta, eika koskaan tieda, mita nurkan takaa tupsahtaa eteen. Eilen nain miehen kulkevan ympariinsa salkusta tehty naamio paassaan ja tanaan (sunnuntaina) tormasimme aamuyhdeksalta kilttiin pukeutuneeseen mieheen, joka esitti vastaantulijoille serenadeja kitaran saestyksella. Portsmouth on kaikin puolin aarettoman sympaattinen kaupunki. Talot ovat varikkaita ja persoonallisia, oravia on miljoonia ja vanhemmat uskaltavat antaa lastensa leikkia kaduilla. Olisi mielenkiintoista nahda kaupungin rikostilastot. Todennakoisesti ne ovat samaa luokkaa kuin aikanaan Newtonissa, jossa viikon suurin rikosuutinen oli satunnainen myymalavarkaus tai auton naarmuuntuminen parkkipaikalla.
Ensimmainen kosketus kaupungin ihmisiin olivat syyskuun vuokranantajamme ja Rock streetin naapurit. Meidan asuntomme lisaksi kirkkaan sinisesta puutalosta loytyi kaksi muuta asuntoa ja vuokranantajamme asianajotoimisto. Ensimmaiseen iltaan mennessa olimme tavanneet kaikki naapurimme ja tiesimme kaiken "tarvittavan" heidan elamastaan ja asumiskuvioistaan. Vaikka asunto ei ollutkaan meille se oikea, olisimme kovin mielellamme pitaneet nama naapurit ja vuokranantajan. He saivat olomme tuntumaan kodikkaalta ja tervetulleelta kaiken leireilymme keskella. He olisivat myos mielellaan pitaneet meidat ja kampanjoivatkin ahkerasti loppuun saakka, jotta muuttaisimme mielemme ja jaisimme asuntoon. Emme kuitenkaan muuttaneet mieltamme, silla loytamamme uusi asunto vastasi toiveitamme taydellisesti. Emmeka ole katuneet hetkeakaan. Lisaksi olemme saaneet huomata, etta voimme ainakin osittain pitaa myos vanhat naapurimme. Vanha kotimme kun sattuu sijaitsemaan jota kuinkin nurkan takana, kauppareitin varrella. Ja niina paivina, kun on kiire tai ei muuten vain huvita jutella, kannattaa ihan varmuuden vuoksi pysytella kadun toisella puolella. En ole viela kertaakaan onnistunut ohittamaan naita ihmisia ihan vain pikaisesti moikaten.
Toinen puhumista rakastava tuttavuus on Ceres streetin viinikaupan omistaja, juuriltaan ruotsalainen David. Davidin puodissa kayminen on kuin vierailu isoisan luona. Hanelta loytyy tarinoita joka lahtoon ja vierailut venahtavat usein vahintaan puolituntisiksi. Erityisen ilahtunut han oli kuullessaan minun olevan suomalainen. Se on kuulemma ihan ok. Jos olisin norjalainen, se olisikin sitten ihan toinen juttu... Vaikka emme ostaisi mitaan, muistaa han aina kiittaa meita vierailusta ja toivoo, etta tulisimme taas pian kylaan. Hih, kylaan todellakin.
Nama pari esimerkkia kuvastavat hyvin Portsmouthin henkea. Taalla on ihmisen hyva olla kotiutua. Kotiutuminen, ja etenkin kodin rakentaminen, onkin ollut viime viikkojen kantava teema. Projekti jatkuu viela, mutta kylla tama kaupunki ja asunto alkavat jo kovasti kodilta tuntumaan. Meidan ensimmainen yhteinen ihan oikea koti :).
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti