Projekti luokkahuone

Maanantaiaamuna uusi luokkahuoneemme oli kirjaimellisesti tyhjä canvas, mutta kahden pitkän ja tehokkaan päivän jälkeen kaikki on nyt valmista uuden kouluvuoden varalle.

Meidän koulussa on tapana sulkea koko koulu viikoksi juuri ennen uuden kouluvuoden alkua, jotta me opettajat saamme valmistautua rauhassa ja toteuttaa visiomme ja unelmamme ilman iltatöitä tai ylimääräisiä (joskin hyvin innokkaita) apureita. Luokkahuone on tavallaan kolmas opettaja, minkä vuoksi sen toimivuus ja viihtyvyys on todella tärkeää. Meillä opettajilla on täysin vapaat kädet luoda juuri oman näköisemme tila, sillä me tunnemme omat ja lapsiryhmämme tarpeet kaikista parhtaiten. Yritämme käyttää ensisijaisesti jo olemassa olevia materiaaleja ja kierrättää kaiken mahdollisen, mutta jos ja kun tarvitsemme jotain uutta, hoituu se yleensä ongelmitta.

Koulussamme noudatetaan continuing care -periaatetta, eli ryhmä ja opettajat pysyvät samana pikkuisista eskariin, mutta fyysinen luokkahuone vaihtuu joka vuosi elokuun lopussa. Minusta tämä on toimiva ratkaisu, sillä lapset ja perheet tulevat vuosien saatossa todella läheisiksi ja tutuiksi, mutta luokkahuoneen vaihtaminen muistuttaa viimeistään siitä, että nyt ollaan taas vuoden verran isompia ja muutenkin pieni muutos tekee aina hyvää.

Uusi luokkahuoneemme on edellistä isompi ja nyt meillä on taas oma pieni sivupiha isomman jaetun pihan lisäksi. Kahden opettajan voimin voivat halukkaat olla ulkona melkeinpä niin paljon kuin lystää, mikä on todellinen win, win, win tilanne meidän kaikkien näkökulmasta. Varsinkin San Diegossa, missä jokainen päivä on hyvä ulkoilupäivä. Etenkin silloin harvoin kun sataa!

Kun luokkahuone on valmis, saa lopun viikkoa pitää lomaa. Päätimme työparini kanssa olla tehokkaita ja hoitaa koko homman kahdessa päivässä. Ahkeroimme maanantaina kellon ympäri ja tiistaina kymmenen tuntia ja valmista tuli! Vaikka eilen illalla takki olikin aika tyhjä, olin ihan hirmuisen innostunut tulevasta vuodesta ja meidän uudesta viihtyisästä luokasta. Seinät täyttyvät vuoden aikana taatusti valokuvista ja lasten taideteoksista ja lelut ja huoneen järjestys muuttavat paikkaansa useita kertoja, mutta tästä on hyvä aloittaa.

Tämä opettaja on ihan valmis lomailemaan nyt muutaman päivän aloittamaan maanantaina uuden kivan kouluvuoden.

Elämää

Vietän parhaillani laiskaa sunnuntaiaamua ja katselen kuinka Kisu ja Possu vahtivat ulkona puuhailevaa oravaa. Välillä uhitellaan puolin ja toisin, kunnes taas muistetaan kodin ja ulkoilman välissä oleva verkko. En tiedä, kuka selviytyisi oikeasta kohtaamisesta voittajana. Todennäköisesti kaikki kolme päätyisivät naapurin palmun latvaan ja kissat pitäisi pelastaa palokunnan avulla. En ajatellut testata.

Blogi on jatkanut hiljaiseloa samoista syistä kuin heinäkuussakin, mutta oikeassa elämässä on riittänyt menoa ja meininkiä töissä ja vapaalla. Kaikista todennäköisimmin minut on löytänyt tänä kesänä rannalta. Rannalla on ollut hyvä rentoutua, käydä höpöttelykävelyillä ystävän kanssa, treenata, lukea ja viilentyä paahtavan kuumuuden keskellä. Hassulla tavalla koen rannalla ollessani olevani lähempänä Philliä vaikkei ajatuksen taustalla mitään oikeaa logiikkaa olekaan.

Rantailun lisäksi olen treenaillut salilla ja käynyt puistojoogassa, kunnostautunut ateriasuunnittelun (meal prep) ja kokkailun saralla, treffaillut kavereita, hoitanut pientä patio puutarhaani ja innostunut taas pitkästä aikaa lukemisesta. Niin ja olenhan minä toki töitäkin tehnyt tuttuun tapaan maanantaista lauantaihin. Eilen loppui community collegen kesälukukausi ja saan hengähtää kahden lauantain verran. Ensi viikolla saan myöskin hengähtää preschool työstäni, sillä koulumme on koko viikon kiinni. Me opettajat työskentelemme luokkahuoneidemme kimpussa alkuviikosta, mutta loppuviikosta saamme mekin lomailla jos ja kun kaikki on valmiina uuteen toimintakauteen.

Kaiken kaikkiaan olen onnistunut nauttimaan kesästä ja pitämään itseni tyytyväisen kiireisenä, mutta on minulla siltikin ihan hirveän kova ikävä Philliä. Sähköpostit ovat kulkeneet aina hetkittäin ajallaan ja välillä emme ole saaneet toisiimme mitään yhteyttä pariin viikkoon. Tämä kaikki on ihan normaalia ja odotettavissa olevaa. Viime viikolla Phillin paatti piipahti satamassa jossainpäin maailmaa ja saimme jutella muutamana päivänä puhelimessa ja jopa skypetellä videon kanssa. Suurinosa keskusteluista käytiin aikaerojen ja työaikataulujen takia keskellä yötä, mutta oli se sen arvoista. Phill on kasvattanut itselleen deployment viikset ja vaikken suuri viiksien ystävä olekaan, näyttivät ne trimmattuina oikeastaan aika kivoilta. Silloin kun paatti on uppeluksissa, saa miehistö kasvattaa myös parran, mutta pinnalla ollessa vain viikset ovat sallittuja. En tiedä miksi enkä malta odottaa, että muinainen sääntö joskus kumottaisiin.

Tällaista elämää täällä tällä hetkellä. Kesää on säiden puolesta jälkellä vielä kuukausia, mutta valo alkaa jo karkaamaan myöhäisemmistä illoista. Syksyn tullen pitää keksiä uusia kujeita, mutta sitä ennen kerkeän vielä vaikka kuinka monena iltana rannalle tai haikkaamaan. Ehkäpä jopa silloin tällöin kirjoittamaan muutakin kuin sähköposteja.

Hiljainen heinäkuu

Blogi on elellyt puolivahingossa aika hiljaista heinäkuuta. Syitä hiljaisuuden takana on kaksi:

Ensin oli kiire ja sitten kaikki kirjoitusintoni kanavoitui sähköposteihin.

Phill lähti jokin aika sitten pitkälle komennukselle ja kaikki kommunikointi ulkomaailman kanssa tapahtuu sähköpostitse. Yritän kirjoittaa Philille kuulumisia ja viihdykettä päivittäin, sillä elämä sukellusveneessä on välillä aika ankeaa. Paatti saattaa olla merillä viikkoja tai kuukausia kerrallaan ja kotisatamaan miehet palaavat seuraavan kerran vasta reilun puolen vuoden päästä. Kun paatti on merillä, tarkoittaa se käytännössä katsoen sitä, että se on veden alla, kaukana päivänvalosta. Miehistö tekee töitä vuoroissa ilman kunnon vapaapäiviä ja viettävät kaiken aikansa samojen naamojen kanssa, hyvin pienissä tiloissa. Näissä olosuhteissa yhdellä sähköpostilla on iso merkitys.

Ennen lähtöä halusimme viettää jokaisen mahdollisen hetken yhdessä ja varmistaa, että kaikki mahdolliset käytännönasiat ovat kunnossa. Lähdön hetkellä oli sellainen olo, että olimme niin valmiita kuin vain mahdollista ja yllättäen oli jopa ihan hyvä fiilis. Eivät nämä komennukset tietenkään mitään ihania ole minunkaan näkökulmasta, mutta kyllä minulla silti on tässä yhtälössä se helpompi osa. Varsinkin nyt kun elämäni on juurtunut niin vahvasti tänne San Diegoon. Minulla on työt ja tiivis työyhteisö, kavereita, harrastuksia, oma koti ja kissat sekä tietenkin San Diegon ihana kesäsää.

Tavoitteeni on pitää itseni mahdollisimman kiireisenä ja onnellisena ja olla laskematta päiviä vielä tässä vaiheessa. Ja vaikea niitä olisi laskeakaan, sillä kotiinpaluupäivämäärä on vielä iso kysymysmerkki. So far so good, vaikka hyvin alussahan tässä vasta ollaankin.

En tee mitään suuria lupauksia blogin ryhtiliikkeen suhteen vaan kirjoittelen aina kun siltä tuntuu. Toivottavasti hieman säännöllisemmin kuin satunnaisesti, vähintäänkin sitten syksyn tullen. Instagramin kanssa olen huomattavasti ahkerampi, joten veeralampi kannattaa laittaa seurantaan, jos meikäläisen puuhat kiinnostavat. Kuvista 90% prosenttia koostuu edelleenkin auringonlaskuista, rannoista, haikkimaisemista ja kissoista, mutta löytyypä sieltä satunnaisesti muutakin. Niin kuin esimerkiksi tämän iltaiset hetkeni spiderwomanina seinäkiipeilysalilla.

Palaillaan taas kun aika ja into kohtaavat. Ehkäpä jo huomenna, todennäköisesti hieman myöhemmin. Elossa kuitenkin ollaan!

Pilvi- ja hiekkalinnoja

Catalinan reissun jälkeen lomamme jatkui staycation tyylillä kotona San Diegossa. Varmistimme lomatunnelman jatkumisen järkkäämällä perjantain ja lauantain ratoksi astetta erityisempiä aktiviteettejä, syömällä (edelleenkin hyvin) ja valvomalla aivan liian pitkään.

Perjantaina juhlimme etukäteen Phillin synttäreitä, sillä varsinaisena synttäripäivänä meillä ei ole siihen mahdollisuutta. Olin ostanut Phillille pari pientä lahjaa, mutta varsinainen lahjani oli tänäkin vuonna yhteistä tekemistä ja uusia elämyksiä.

Perjantain aktiviteettimme oli ammattimainen hiekkaveistoskurssi. Kyllä vain, sellaisiakin järjestetään! Satuin törmäämään jokin aika sitten artikkeliin san diegolaisesta start up -yrityksestä, joka järjestää yksityisiä "hiekkalinnakursseja" ja mietin samantien, että Phill tykkäisi tästä puuhasta aivan satavarmasti.

Perjantaina suuntasimme siis helteiselle Del Marin rannalle ja opimme perusteet hiekkaveistosten tekemisestä. Homma vei meidät aivan täysin mukanaan ja intouduimme väkertämään linnaamme niin paljon yksityiskohtia, ettei kolme tuntia riittänyt millään. Opettajamme, Kristine, antoi meidän jatkaa puuhiamme ja siirtyi vain hieman sivummalle pitämään seuraavaa oppituntiaan.

Valitettavasti hommassa kävi kuitenkin niin, että linna parkamme romahti ennen kuin kerkisimme saada sen valmiiksi. Todennäköisesti kyse oli liian raskaasta tornista, sillä kumpikaan meistä ei ainakaan tunnusta vetäneensä hiekasta pilkottaneesta merilevästä. Niinkin on kuulemma meinaan käynyt.

Lopullisesta linnasta ei siis ole valokuvia eikä sitä koskaan ollut edes olemassakaan, mutta prosessi korvasi tässäkin tapauksessa lopputuloksen. Linnan väkertäminen oli todella hauskaa ja terapeuttista ja me olimme hommassa oikeasti aika hyviä. Jopa minä, joka en yleensä jaksa keskittyä pieneen piipertelyyn, löysin itsestäni uusia puolia vesitäessäni linnan tiiliä, portaita ja ovenkarmeja.

Iso suositus tällekin puuhalle, vaikka ihan halpaa se ei toki ollutkaan. Mutta hei, ehkäpä me voitamme joku päivä hiekkaveistoskilpailut ja linnakurssi maksaa itse itsensä takaisin.

Lauantaiaamuna jouduin palaamaan hetkeksi todellisuuteen, sillä en ollut ottanut community collegelta lomaa. Kävin pitämässä normituntini ja sukelsin sen jälkeen samantien takaisin loma moodiin. Katselimme kuuman päivän kunniaksi elokuvan keskellä päivää ja suuntasimme alkuillasta auton nokan kohti Encinitasta. Oli aika toteuttaa yksi unelma ja lähteä kuumailmapallolennolle.

Kuumailmapallolento oli ikimuistoinen. Lentäjämme Ryan on San Diegon lentäjistä nuorin, mutta hoiti homman kotiin vakuuttavasti hassuista tuuliolosuhteista huolimatta. Jouduimme laskeutumaan mäkipompun kautta tielle, sillä tuulet ja San Diegon tiheät uudisrakennukset tekevät lentämisestä ja varsinkin laskeutumisesta haastavaa. Laskeutuminen oli kuitenkin hyvin pehmoinen ja laskeutumista seurannut auringonlasku kaunis.

Tässä vielä muutamia havaintoja kuumailmapallolennoista:

Korissa on yllättävän lämmin. Lauantaina oli todella kuuma, mutta edes illan viilennettyä en kaivannut pitkähihaista päälleni. Liekö kyse adrenaliinista, kuumasta kaasuliekistä vai korin tiiviistä tunnelmasta.

Matkustuskori muistuttaa erehdyttävästi ylisuurta picnic-koria.

Kuumailmapallot vaihtavat korkeutta nopeasti ja usein. Kävimme pari kertaa melkein maassa asti ja korkeimmillaan leijailimme todella korkealla. Pallon ohjaus tapahtuu korkeutta säätelemällä, sillä tuulet käyttäytyvät eri tavoin eri korkeuksissa.

Kuoharimaljat kuuluvat tiiviistii kuumailmapallolentämiseen. Ei vain siksi, että se parantaa ennestäänkin hyvää fiilistä, vaan kuoharilla (tai oikesti aidolla shampanjalla) on iso rooli kuumailmapalloilun historiassa. Lentäjämme kertoi meille pitkän tarinan siitä, kuinka shampanjalla lepyteltiin aikanaan ranskalaisia maatilanomistajia joiden sadon holtittomasti lauskeutuvat pallot aina silloin tällön pilasivat. Meidän lennolla kippisteltiin ennen ja jälkeen lennon.

Tämä kesä saattaa olla viimeinen mahdollisuus lentää San Diegon yllä. Vapaita lähtö- ja laskeutumiskenttiä ei ole enää kovin montaa jäljellä mikä yhdistettynä haastaviin tuuliolosuhteisiin tekee lentämisestä liian hankalaa. Temeculan lennot jatkuvat kuitenkin tuttuun tapaan, joten kaikki halukkaat pääsevät jatkossakin kokemaan kuumailmapallolentämisen riemun.

Kuumailmapallolentäminen muistutti minua purjehtimisesta. Aina silloin kun liekki ei ollut päällä, oli taivaalla lipuminen hämmentävän hiljaista, tasaista ja rauhallista.

Lähtisinkö toistekin? Ehdottomasti! Vaikka joka päivä. Jos alan vaihto tulee joskus tarpeelliseksi, voisin alkaa vaikka kuumailmapallolentäjäksi... tai hiekkaveistäjäksi. Mahdollisuuksia on monia.

Olipa kerran loma

Jos minun pitäisi jäädä jumittamaan yhteen viikkoon Elämäni Murmelina tyyliin, olisi viime viikko ollut aika nappivalinta. Reissumme Catalina-saarelle oli vaatimattomasti sanottuna täydellinen.

Starttasimme minimatkamme San Diegosta tiistaiaamuna ja saimme ajella yllättävän tyhjillä teillä kohti Dana Pointin satamaa. Catalina-saari on nimensä mukaisesti saari, joten loppumatka piti kulkea veneellä tai lentäen. Jos ei satamasta satu löytymään omaa paattia, pienlentokonetta tai helikopteria, pääsee perille kätevimmin Catalina Express lautalla joko Dana Pointista, Long Beachilta tai San Pedrosta. Tuuli tuiversi ja matka sujui rattoisasti salaisia Moscow Mule drinksujamme siemaillen ja valaita bongaillen. Matkalta löytyi kuin löytyikin yksi uusi valaskaveri ja Catalina saari ilmestyi horisonttiin ehkä jopa liian nopsaan. Tai siis, siltä se tuntui. Oikeasti lauttamatka kestää noin tunnin tai puolitoista meriolosuhteista riippuen.

Catalina on Kalifornian osavaltioon kuuluva saari, jolla on kokoa 35 x 13 kilometriä ja asukkaita noin 4000. Auton saa saarella omistaa vain erikoisluvalla, mutta golfkärryjä ja veneitä on sitten senkin edestä. Saaren ainoa varsinainen kaupunki on pikkuruinen Avalon, jossa ei edes tarvitse autoa. Kaikki on kävelyetäisyydellä ja elämä ihanan simppeliä. Turisteja oli liikkellä paljon, sillä satuimme saarelle 4th of Julyn aikoihin, mutta missään vaiheessa ei tuntunut siltä, että ihmisiä olisi ollut liikaa. Ei tarvinnut jonottaa, odottaa eikä kökkiä ruuhkissa. Täydellinen lähtökohta rentouttavalle ja sopivan aktiiviselle lomalle.

Mitäpä me sitten puuhasimme kolmen saarella viettämämme päivän aikana?

Ensimmäisenä päivänä keskityimme tutkimaan Avalonia ja herkuttelemaan. Kipusimme kukkuloille ja seikkailimme pienillä kujilla. Söimme pitkän kaavan mukaan ja löhöilimme ranta clubilla. Catalinan hiekkarannat eivät vedä vertoja San Diegolle, mutta vesi on ihanan turkoosia ja kirkasta. Jos Scuba Diving magazineen on uskomista, kuuluvat Catalinan vedet maailman puhtaimpien joukkoon.

4th of Julyna olisi Avalonissa järkätty vaikka mitä tapahtumaa ja paraatia, mutta mepä karkasimmekin rauhallisemmille rannoille Two Harborin kylään. Two Harboriin pääsi kaikista kätevimmin pikaveneellä. Matka kesti noin 40 minuuttia ja sekä vene että Two Harbor olivat käytännössä katsoen tyhjiä. Vuokrasimme heti alkuun itsellemme rantatuolit, tuplakajakin ja snorklailuvälineet. Märkäpukuja emme uskoneet helteisenä päivänä tarvitsevamme, mutta älkää olko yhtä hölmöjä kuin me.

Vietimme päivän kajakoiden pienille autioille rannoille, snorklailimme ja ihmettelimme upeita kaloja, kajakin vieressä porskuttelevia merileijonia ja kirkasta vettä. Aina välillä kävimme sulattamassa tärisevät kroppamme polttavan kuumalla hiekalla ja jakoimme taas matkaa kohtia uusia rantoja. Alkuillasta palasimme pikaveneen kyydissä Avaloniin. Avalonissa riitti porukkaa, mutta tälläkään kertaa ei tarvinnut odotella pöytää ravintolasta eikä ihastella ilotulituksia tungoksen keskellä. Shown jälkeen käppäilimme takaisin hotellille ja mietimme, mitä seuraavaksi. Kauaa ei tarvinnut kuitenkaan miettiä, sillä toinen meistä nukahti istuvaan asentoon ja toinenkin seurasi aika pian perästä. Mikään ei takaa hyviä yöunia paremmin kuin aktiivinen päivä auringossa ja vedessä.

Komantena päivänä suuntasimme kulkumme saaren huipulle shuttle bussin kyydissä. Bussi kuljetti meidät kapeita ja jyrkkiä teitä pitkin "taivaalla sijaitsevalle lentokentälle" (Airport in the Sky). Lentokentän lisäksi määränpäästämme löytyi kauppa, ravintola ja luonnonpuiston vartija, joka auttoi meitä valitsemaan sopivan haikkireitin. Päätimme haikata noin viiden tai kuuden mailin (8-10 km) pituisen Blackjack loopin, mikä osoittautui aika nappuvalinnaksi. Reitiltä avautui upeita näköaloja kanjoneihin, kukkuloille ja merelle emmekä tavanneet polulla kuin kaksi muuta matkalaista. Emme kohdanneet polulla myöskään aimmein bussista bongailemiamme buffaloita emmekä siis joutuneet käyttämään juuri oppimiamme buffalonkarkotustaitoja. Buffalot ovat aika jäätävän kokoisia otuksia ja ilmeisesti myös nopeita juoksijoita jos sille päälle sattuvat.

Haikin jälkeen suuntasimme takaisin Avaloniin ja vietimme lopun päivää rannalla korttia pelaillen ja kaupoissa kiertäen. Illalla oli aika sanoa Catalinalle heipat ja suunnata lautan kyydissä Dana Pointin kautta kotiin. Kirsikkana kakun päällä komeili upea auringonlasku ja tieto siitä, että edessä oli vielä kolme päivää lomaa.

Tässä vielä pari ylimääräistä Catalina-vinkkiä:

• Kuljeta mukanasi aina omaa vesipulloa. Katalina kärsii pahasta kuivuudesta eikä yhdessäkään ravintolassa tarjoilla vesijohtovettä eikä muutakaan ilmaista vettä. Vettä voi ostaa muovipulloissa, mutta paljon ekologisempaa ja halvempaa on täyttää omat pullot hotellilla ja ostaa lisävettä vain tarvittaessa.
• Catalinalla haikkaamiseen tarvitsee luvan. Lupa on ilmainen ja sen saa hankittua joko netistä tai paikanpäältä. Lupaa varten pitää tietää, missä, milloin ja kuka haikkailee.
• Catalinaan voi tehdä San Diegosta tai Los Angelesista päivämatkankin, mutta suosittelen viipymään ainakin yhden yön ajan ja jos mahdollista, vierailemaan myös Two Harborin rauhassa.
• Catalinasta löytyy myös leirintäalueita ja halutessaan voi koko saaren läpi haikata muutamassa päivässä. 

Neljä peukkua Catalinalle! Tänne(kin) pitää tulla vielä uudelleenkin.