USA:ssa asuvien suomalaisten Facebook -sivuilla kysytään säännöllisesti perustavanlaatuinen kysymys, Miten ihmeessä sinne oikein pääsee asumaan ja työskentelemään pysyvästi? Ja ihan yhtä usein vastaus on, ei oikein millään. Sun kannattaisi varmaan mennä naimisiin.
Naimisiinmenoa pidetään yleisesti helpoimpana vaihtoehtona hankkia Green Card. Ja sitähän se taitaa ollakin: Helpoin, muttei siltikään helppo, eikä läheskään aina toimiva tapa.
Joillekin USA:han muutto on suuri unelma, vaikkei tästä maasta olisikaan vielä pidempiaikaista henkilökohtaista kokemusta. Tässä tilanteessa en kehoittaisi etsimään ratkaisua naimisiinmenosta, vaan kartoittamaan, mitä muita vaihtoehtoja lyhyempään USA:han tutustumiseen on tarjolla. Itse tulin au-pairiksi, joku toinen opiskelemaan tai työharjoitteluun ja kolmas ehkä työkomennukselle suomalaisen firman kautta. Kaikille näille on yhteistä se, etteivät ne johda suoraan Green Cardiin tai edes pidempiaikaiseen työlupaan tietyn tehtävän tai työn ulkopuolella. Mutta kokemusta ja mahdollisesti myös kontakteja niistä kaikista saa.
Joitakin toisia USA viehättää, sillä se tarjoaa työmahdollisuuksia, joita Suomessa ei ole. Jos työnhakijalla on yliopistotutkinto ja jotain sellaista tarjottavaa, mitä amerikkalaisilta hakijoilta ei löydy, voi työnantaja hakea työntekijälle viisumia, joiden eri nimistä en uskalla sanoa yhtään mitään. Todellisuudessa näitä viisumin sponsoroivia työnantajia ei kuitenkaan löydy joka alalta. Esimerkiksi varhaiskasvatuksen maisterin papereilla ei tähän soppaan ollut osaa eikä arpaa. Myös nämä ammattitaito, koulutusta tai erityistä osaamista vaativat viisumit on sidottu juuri tiettyyn työhön ja työnantajaan. Jos työ lähtee alta, umpeutuu myös viisumi ja edessä on joko uuden työn etsiminen tai maasta muutto kolmen kuukauden sisällä töiden loppumisesta. Hyvä puoli tämän tyyppisessä viisumissa on kuitenkin se, että tietyn aikaa USA:ssa asuttuaan voi aloittaa Green card prosessin, jonka jälkeen ei ole enää sidottu yhteen ja ainoaan työnantajaan. Ja jos hakija on naimisissa, hoituvat myös puolison viisumikoukerot työtä tarjoavan firman kautta.
Jos USA:n unelmoijalla on haaveissa perustaa oma firma ja sijoittaa siihen satojatuhansia, voi viisumia hakea myös sitä kautta. En tosin tiedä tästä yhtään mitään, sillä pankkitililläni ei ole koskaan kuumottanut moisia rahasummia. Parempi siis etten sano mitään muuta kuin, että tällainenkin reitti on ainakin teoriassa mahdollinen. Samalla tavalla kuin on vuosittain järjestettävän Green Card lotterynkin voittaminen. Kyllähän sen aina joku tietenkin voittaa...
Sitten on tämä meidän ihastuneiden ja rakastuneiden suuri joukko, joka ei ehkä ajatellut päätyvänsä Amerikkaan pysyvästi, mutta elämä päätti toisin. Mutta vaikka seurustelukumppani olisikin jo löytynyt, ei se välttämättä tarkoita sitä, että kaikki haluaisivat syöksyä samantien naimisiin.
Muistan elävästi oman tyrmistykseni, kun meille alkoi valkenemaan, että mahdollisuudet yhteiseen elämään olivat aika pitkälti naimisiinmenon varassa. Phill ei voinut tulla asumaan Suomeen, sillä sopimusta laivaston kanssa ei ihan noin vain peruta. Minä en puolestani voinut saada viisumia Preschool opettajan työhön, sillä sellaista ei ole olemassakaan. Olisin voinut teoriassa hakea au-pairin paikkaa Hawaijilta, mutta sekään ei tuntunut mielekkäältä. Halusin viimeinkin työskennellä ammatissa, jota varten olin opiskellut vuosia.
Emme olleet valmiita menemään naimisiin, sillä meitä pelotti, että avioliitto "vääristä" syistä olisi voinut pilata suhteen, joka oli toimiva ja menossa oikeaan suuntaan. Välitimme toisistamme ja suhteestamme niin paljon, ettemme halunneet riskeerata mitään. Päätimme pysyä yhdessä, kaukosuhteilla ja selvittää, mitä muita mahdollisuuksia meillä oli. Siis ihan pakkohan muitakin vaihtoehtoja oli löytyä. Minähän olin Suomesta, hitto vie!
Vaihtoehtoja ei kuitenkaan koskaan löytynyt. Kaukosuhteilimme useita vuosia, kunnes alkoi riittämään ja olo varmistumaan siitä, että hyvänä alkanut suhde oli lujittunut entisestään ja naimisiin meneminen tuntui oikealta muistakin, kuin oleskelulupasyistä. Phill kosi ja menimme kihloihin, minkä jälkeen kuvittelimme elelevämme yhdessä ilman mitään byrokraattisia ongelmia.
No joo, eipä se ihan niin sitten mennytkään.
Aloimme selvittämään prosessia tarkemmin ja totesimme, että jos ja kun haluamme mennä naimisiin USA:ssa ja järjestää ihan oikeat ja suunnitellut häät, pitäisi meidän hakea minulle kihlattuviisumia, jonka käsittelyaika oli jotain kuuden kuukauden ja vuoden väliltä. Käsittelyaikana minun ei ollut mahdollista (ainakaan suositeltavaa) matkustaa USA:han.
Loppujen lopuksi viisumin saamiseen meni yhdeksän kuukautta, se maksoi kaikkine kuluineen reilusti yli tuhat euroa ja prosessiin kuului myös yksi viivästys, koska USCIS halusi meiltä lisää todisteita siitä, että olemme nähneet toisemme viimeaikoina ihan kasvotustenkin. Suosittelen siis säästämään yhteisten reissujen lentolippuja, maksukuitteja ja kaiken maailman lippulappuja, joista löytyy molempien nimet, paikat ja päivämäärät. Itse viisumihaastattelu oli sen sijaan nopea ja helppo eikä Phillin tarvinnut olla paikalla. Viisumin lisäksi sain raahata mukanani Amerikkaan jättikokoisen kirjekuorellisen dokumentteja, jotka käytiin läpi lentokentän takahuoneessa ennen kuin minulle sanottiin vihdoin ja viimein
welcome and good luck.
Homma ei ollut kuitenkaan vielä tälläkään selvä, sillä seuraavaksi vuorossa oli green cardin ja työluvan hakeminen. Tällä kertaa prosessiin meni noin kuusi kuukautta ja rahaa paloi jälleen useita satasia. Paperini hukkuivat jonnekin muutamaksi viikoksi (tai kuukaudeksi) ja loppujen lopuksi sain itselleni työluvan vasta muutamaa viikkoa ennen green card -haastattelukutsua. Tähän vaiheeseen kuului myös pariskuntahaastattelu. Phill kutsuttiin huoneeseen ensimmäiseksi ja sitten oli minun vuoroni. Meiltä kysyttiin samoja kysymyksiä (missä tapasitte, missä kaikkialla tapasimme ensitapaamisen jälkeen, miten Phill kosi, oliko hänellä sormus kosiessaan, kuinka monta vierasta häissämme oli jne.). Haastattelutilanne oli kuitenkin niin mukava kuin tuollainen tilanne voi olla ja vastauksen läpimenosta saimme samantien.
Prosessin kolmas ja viimeinen vaihe käytiin läpi pari vuotta sitten, kun kaksivuotinen green card vaihdettiin kymmenenvuotiseksi, eli siitä poistettiin ehdot. Tällä kertaa meidän piti todistaa erilaisten dokumenttien avulla, että olimme eläneet ja elimme yhä edelleen ihan oikeasti yhdessä. Meille tämä oli aika helppo todistaa, emmekä saaneet enää lisäselvityspyyntöjä emmekä haastattelukutsua. Rahaa tosin upposi monia satasia myös tähän vaiheeseen.
Kaiken kaikkiaan koko prosessi vei vajaat neljä vuotta ja maksoi yli kaksituhatta. En muista summia enää tarkasti ja ne ovat voineet hyvinkin myös muuttua. Tarkemmat ja ajankohtaisemmat tiedot löytyvät
USCIS:n nettisivuilta. Halpaa, nopeaa ja helppoa ei siis tämäkään paperisota ollut. Siitä tunnepuolesta nyt puhumattakaan... Koin koko prosessin lievästi nöyryyttäväksi ja vähintäänkin ärsyttäväksi.
Tarkoitukseni ei ollut kuitenkaan valittaa tai saarnata. Koko homma on ollut ehdottomasti kaiken rahan, odottelun ja vaivan arvoista. Sitä en ole koskaan epäillyt hetkeäkään. Tiedän myöskin todella monia pariskuntia, jotka ovat menneet naimisiin nopealla tahdilla ja rakentaneet itselleen toimivan ja onnellisen avioliiton. Pääasia, että kumpikin osapuoli tietää mihin ryhtyy ja toimii niin kuin parhaaksi näkee.
Nopeaa ja halpaa keinoa USA:han muuttamiseen ei useimmille meistä tavallisista tallaajista ole olemassakaan, mutta se ei tarkoita sitä, että unelmat pitäisi heittää roskikseen. Unelmat on tehty toteutteviksi, mutta niiden eteen pitää tehdä kärsivällisesti työtä ja odottaa oikeaa hetkeä.
Visa Journey sivustolta löytyy paljon apua ja kohtalotovereita, joskus myös täysin turhia paniikin aiheita. Ja kyllä meiltä USA:ssa asuvilta suomalaisiltakin saa oikeasti hyviäkin vinkkejä, vaikka mukaan saattaakin eksyä myös enemmän tai vähemmän huulella heitettyjä kommentteja tai tietoa vuosikymmenten takaa, jolloin asiat olivat aika paljon mutkattomampia.
Tsemppiä kaikille, jotka kokevat sitä tarvitsevansa!
