tiistai 29. syyskuuta 2015

Metri lapsuutta

Kasikytluvun Riihimäellä ei tapahtunut ihan kauheasti mitään jännää. Mutta oli meilläkin markkinat. Markkinoita järjestettiin Riihimäen torilla muutamat vuosittain, eikä niillä voinut käydä törmäämättä tuttuihun. Kaikki kävivät markkinoilla.

Muistan markkinoilta parhaiten kolme asiaa: arvat, tuulihyrrät ja metrilakun. Arvat olivat sellaisia rullalla olevia paperiarpoja, joita myytiin milloin minkäkin asian tai ihmisjoukon hyväksi. Palkinnot eivät olleet kummoisia, mutta se fiilis kun voitti jotain, oli kaikkea krääsääkin arvokkaampi. 

Tuulihyrriin ja rulla-arpoihin en ole törmännyt enää moniin vuosiin, mutta metrilaku on seurannut elämässäni ihan aikuisvuosiin asti. Ja nytpä kävi sellainenkin ihme, että metrilaku löysi luokseni tänne Kaliforniaan.




Kävimme viikonloppuna Adams Avenuen jättisuurilla katumarkkinoilla ja bongasin kaikkien muiden kojujen joukosta kyltin, jossa luki italialaista laktrisia. Jo pelkkä ajatus siitä, että markkinoilla myytiin lakua, sai minut hymyilemään. Mutta sitten kun näin, millaista lakua sieltä tiskistä löytyi, ei riemullani ollut rajoja. Laku oli ihan oikeaa metrilakua ja sitä löytyi ainakin kymmentä erilaista sorttia. 

Olin liikkeellä ystävieni kanssa, joista pari pitää suomalaisesta lakusta, ja jopa salmiakista, ihan yhtä paljon kuin minäkin. Kukaan ei siis katsellut minua pitkään, kun intoilin lapsuuteeni lakuista ja ostin pussiini kolme metriä muistoja. Yksi tavallinen musta laku, yksi mansikka ja yksi sitruuna. Ja sitten tietenkin kuva, jossa tämä ulkosuomalainen hymyilee hyvin onnellisena.


Vaikka minulla onkin paljon yhteisiäkin lapsuusmuistoja Phillin ja täkäläisten kavereideni kanssa, on meillä puolin ja toisin myös muistoja, jotka kuuluvat kiinteästi vain toiseen maahan. Aina Suomessa käydessämme Phill oppii minusta jotain uutta, mutta tällä kertaa siihen tarjoutui mahdollisuus ihan tässä meidän kotinurkilla, maailman toisella laidalla. 

Metrilakun merkitys oli tälle ulkosuomalaiselle jotain herkutteluakin suurempaa. Vaikka hyvältähän se lakukin tietenkin maistui...

sunnuntai 27. syyskuuta 2015

Miten meistä tuli me - vol.3

Kolmas ja viimeinen kurkistus tarinaan, miten meistä tuli me.

Uudenvuodenrakettien paukkuessa suhteemme vaihtui deittailusta kaukosuhteeksi. Matkaa Bostonista Honoluluun oli melkein saman verran kuin Suomeenkin eikä 5 tunnin aikaero tehnyt hommasta yhtään helpompaa. Olimme kuitenkin kumpainenkin täysin sitoutuneita, rakastuneita ja päättäväisiä. Hommaa helpotti myös se, että Phill oli Hawaijilla Shore dutyssa ja työhön liittyi paljon matkustelua. Eikä haittaa ollut siitäkään, että Phill hallitsee romanttiset eleet, jotka piristävät kaukosuhdetta kummasti.

Ystävänpäivän tienoilla lähetti toi minulle suklaisia leppäkerttuja kauniissa puulaatikossa. Mukana oli viesti, jossa luki: "Nähdään pian." Tiesin Phillin olevan tulossa pian Bostoniin, mutta sitäpä en tiennytkään, että löytäisin hänet oveni takaa jo samana iltana. Phill oli varannut meille viikonlopuksi hotellihuoneen vanhaan vankilaan rakennetusta hotellista.

Seuraavan kerran näimme jo muutaman viikon päästä, kun Phill tuli Bostoniin töiden takia viikoksi ja vielä kertaalleen huhti- toukokuussa, kun Phill yhdisti työreissuun pienen loman ja tuli taas moikkaamaan minua ja New Hampshiren kavereitaan. Näimme toisiamme useammin kuin olimme kuvitelleetkaan eikä suhteeseemme liittynyt suurta draamaa tai valtavaa ahdistusta. Mutta oli minulla siltikin ikävä ja jos ajatukset eksyivät liian kauaksi tulevaan, ei minulla ollut hajuakaan, mitä olimme tekemässä.

Kesäkuussa au-pair perheeni muutti suunnitellusti Suomeen ja minä lähdin kesäksi Hawaijille. Ensin minun piti kuitenkin piipahtaa Kanadassa, sillä maasaoloaikani oli umpeutumassa. Lähdin reissuun yksin, mutta tapasin sekä Ottawassa että Torontossa vanhoja kavereitani ja tutustuin Toronton hostellissa aika moneen uuteenkin tyyppiin. Olin liikkeellä minimibudjetilla, joten kulkuvälineenä oli bussi.

Reissu oli yksi näistä kuuluisista päähänpistoistani - lähdetään ja katsotaan, mitä tapahtuu. Raahasin mukanani valtavaa punaista matkalaukkua eikä puhelimeni toiminut Kanadassa. Jotenkin kuitenkin löysin aina oikeaan paikkaan ja oikeat ihmiset ja sain apua aina kun sitä tarvitsin. Matkani meinasi kuitenkin tyssätä rajalle, kun tullimies tutki juuri umpeutunutta viisumiani hyvin epäluuloisena ja kysyi, mitä oikein suunnittelen. Kerroin miehelle tositarinan (miinus poikaystävä) ja hymyilin kauniisti. Sain lopulta passiini  visa waiver -leiman ja varoituksen olla yrittämättä samaa uudelleen syyskuussa.

Bussi kuljetti minut New York Cityyn, mistä jatkoin junalla New Jerseyyn Phillin perheen luo. Reissasimme ensin viikon verran New Jersey, New York, Philadelphia -akselilla ja lensimme sitten yhdessä Hawaijille. Jummi, että olin onnellinen.

Tässä vaiheessa kaukosuhde muuttui yhdessä asumiseksi. Meillä oli pieni huone Kaneohessa sijaitsevassa talossa, jonka jaoimme yhdessä muutaman muun pariskunnan kanssa. Phill kävi normaalisti töissä ja minä työskentelin aamuisin vapaaehtoisena lähellä sijaitsevassa preschoolissa. Minua kutsuttiin Auntie Veeraksi ja yhden vilkkaan pojan nimi oli Nalu (aalto hawaijin kielellä). Rakastuin Hawaijiin päätäpahkaa. Tavallisen arjen lisäksi kolusimme yhdessä Oahun -saaren jokaisen nurkan ja matkustimme loppukesästä Los Angelesiin ja Albanyyn. 

Syksyllä minun oli kuitenkin palattava takaisin Suomeen viimeistelemään kouluni. Minulla oli jäljellä vielä vuoden verran lähiopetusta ja gradukin oli edelleen aloittamatta. Paluu Suomeen tuntui yhtaikaa vaikealta ja kivalta. Muutin kimppakämppään kahden hyvän ystäväni kanssa ja elämä Jyväskylässä loksahti aika pian tuttuihin uomiinsa. Minusta tuli entistäkin aamuvirkumpi herätessäni viideltä tai kuudelta mesettämään töistä kotiutuvan Phillin kanssa. Aikaeroa meillä oli kesäaikana 13h, talviaikana 12h.

Joulun aikaan lähdin taas pariksi viikoksi Hawaijille ja helmi- maaliskuun vaihteessa Phill tuli ensimmäistä kertaa Suomeen. Keväällä, kun kouluni oli gradua vaille paketissa, pakkasimme isäni kanssa tavarani taas kerran mökin vintille ja minä lähdin kolmeksi kuukaudeksi Hawaijille graduntekeleeni kanssa. Kesä oli aivan yhtä mahtava kuin edellinenkin, mutta palasin kuitenkin vielä syksyllä takaisin Suomeen ja muutin töiden perässä Järvenpäähän. Talven aikana tein viikot töitä ja viikonloput gradua ja säästin jokaisen pennin, jotta voisin matkustella. Treffasimme pari kertaa puolivälissä, eli New York, New Jersey, DC -akselilla ja alkukesästä muutin taas Hawaijille. 

Elokuussa 2010 Phill sitten vihdoin ja viimein kosi. Kosinta tapahtui keskellä yötä, pyjama päällä, asuntomme parveekkeella. Asuntomme sijaitsi 23. Kerroksessa ja taustalla loistivat Honolulun valot. Itse kosinta oli hyvin spontaani, mutta päätös naimisiinmenosta ei niinkään.

Ennen naimisiin menoa edessä oli vielä 9kk pituinen viisumipiina sekä Phillin Tyynenmeren komennus (deployment), jonka aikana kommunikointi oli hyvin hankalaa. Suunnittelimme New Jerseyssa juhlittavia häitä Suomesta ja sukellusveneestä käsin ja jännitimme välillä myöskin sitä, kerkiääkö Phill kommennukselta kotiin ajoissa ja saanko minä viisumin ajallaan. Eniten sydämentykytyksiä aiheutti USCIS:lta saatu lisäselvityspyyntö, johon piti liittää myös kopio Phillin passista. Onneksi Phill sattui vierailemaan satamassa juuri oikeaan aikaan ja kopio passista seikkaili Japanista New Jerseyn kautta Suomeen ja edelleen USCIS:n toimistoon Kaliforniaan. Lopulta kaikki loksahti kohdilleen ja häät juhlittiin ajallaan.


Seurusteluaikamme oli melkoista kaukosuhteen ja tiiviin yhdessäolon vaihtelua, mutta sitäpä on ollut myöskin suuri osa avioliitostamme. Tulipa harjoiteltua ajoissa ja todettua, että meistä on tähän. Vaikken olekaan suuri kaukosuhteilun ystävä, en osaa oikein kuvitella tarinallemme toisenkaanlaista juonta. Ilman kaikkia näitä mutkia meistä ei ehkä olisikaan tullut meitä.

perjantai 25. syyskuuta 2015

Päivä minun kanssani

Eilen kirjoittelin suodattimista ja tänään päätinkin sitten jättää ne päiväksi pois päältä. London and Beyond -blogin Lena haastoi kaikki matkabloggaajat kirjoittamaan Päivä Minun Kanssani -postauksen. Vaikken koekaan olevani puhdasverinen matkabloggaaja, päätin tarttua haasteeseen ja kertoa teille aivan tavallisesta torstaista.

7:00 Herästyskello soi. Phill hoitaa aamutoimensa nopeasti ja on ovesta ulkona jo vartin päästä. Minä olen aamuisin paljon hitaampi ja inhoan kiireisiä aamuja. Tänään ei ole kiire, sillä minun ei tarvitse olla missään sovittuna aikana.

7:15 Aamupalaksi vakkariannokseni kreikkalaista jogurttia, mantelivoita, muroja ja hedelmiä. Hedelmäkulhomme on aika autio, joten valitsen pakon sanelemana omenan. Kuvaa ottaessani huomaan, että kahvikuppini on jotakuinkin murokipon kokoinen. Hupsis...


7:30 Aamupalaa syödessäni selailen samalla blogeja ja Facebookia. Possu on kuitenkin sitä mieltä, että nyt ei ole aikaa istuskella, kun leikkiäkin pitäisi. Yritän jatkaa oman agendani mukaan, mutta muutan mieltäni, kun löydän Possun leikkimästä lasinsirpaleen kanssa. Mistä ihmeestä se senkin onki esiin? Vuorossa siis kissan kanssa leikkimistä, kunnes päädytään tähän asetelmaan:



8:00 Ryhdyn viimeistelemään DIY-projektia, joka on jo ihan loppusuoralla. Kissat eivät tee tästäkään hommasta helppoa. Projektin viimeistelyyn tuhrautuu paljon enemmän aikaa kuin kuvittelinkaan. Olen kuitenkin innoissani, sillä lopputuotos ratkaisee vihdoin ja viimein kissanhiekkaongelmamme.

Sneak peek, tästä lisää myöhemmin

9:45 Vihdoin valmista. Innostun ottamaan projektista valokuvia blogia varten, mutta olohuoneemme hämäryys lisää homman  haastavuutta parin pykälän verran.

Käyn vessassa ja suljen oven perässäni. Oven takana odottaa kaksi närkästynyttä kissaa

10:15 Lähetän Phillille tekstiviestin kysyäkseni kauppa-/ illallistoiveita. Puhelin piippaa vieressäni. Tänään ei vissiin kommunikoida. Vaihdan salikamppeet päälleni ja hyppään autoon.

Nyt on tarpeeksi siveelliset vaatteet, ettei tule valituksia

10:30 Hurisuttelen tuttuakin tutumpaa reittiä vanhalle työpaikalleni. Käyn moikkaamassa työkavereita ja noukkimassa sijaisteluista tienaamani palkkashekin. Kyllä vain, meillä maksetaan palkka edelleenkin shekeillä. Lapset juoksevat halaamaan ja kertomaan tärkeimmät kuulumisensa. Jostain syystä kaikki haluavat esitellä minulle kenkänsä.


11:40 Saavun vihdoinkin salille. Ulkona on kuuma, joten menen sisäsalille. Juoksen 20min juoksuharjoituksen, jonka jokainen minuutti on edellistä vauhdikkaampi. Viimeisen kahden minuutin ajan lisään nopeutta 30s. välein. Juoksun jälkeen pelaan kaksi 4 minuutin erää kalapeliä soutulaitteella. Se on aina yhtä hauskaa ja tehokasta. Aerobisen osuuden jälkeen teen puolentunnin core-treenin, johon yhdistelen myös erilaisia punnerruksia ja tasapainoliikkeitä. Törmään salilla mieheen, joka moikkaa minulle joka kerta nähdessämme. En tunne häntä, mutta moikkaan aina takaisin. Oletan meidän olevan salituttuja. Tänään mies tulee kuitenkin juttelemaan ja kysyy olenko Minnesotasta. Kun vastaan kieltävästi ja kerron olevani Suomesta, mies sanoo "Wow, I have been to Norway." Wow. Tätä sattuu usein. Mutta kaippa Norja, Tanska ja Ruotsi liippaavat tarpeeksi läheltä. Opin, että minulla on Minnesotassa kaksoiolento. Hmm... Mahtaakohan kaksoinolentoni olla suomalaista syntyperää?

12:45 Päätän olla stinky kid ajaa kotiin kaupan kautta (kulkematta suihkun kautta). Kaupan pihaan parkkeeratessani puhelimeni soi. Phill soittaa ja kertoo unohtaneensa puhelimensa kotiin. Samalla hän kysäisee illallistoiveita. Välillä ajatuksemme kulkevat aika samoja ratoja. Päätämme nopsaan illallisesta ja minä suuntaan kauppaan. Totean jälleen kerran aliarvioineeni kauppareissun tarpeet. Kori täyttyy hetkessä eivätkä ihan kaikki tavarat mahdu mukanani tuomaan kassiin. Pahus.

Meidän lähikauppa, joka sijaitsee oikeasti lähellä


1:30 Suihkun jälkeen minulla on kiljuva nälkä. Teen itselleni tonnikalavoikkarin, jonka syöminen ilman sotkua osoittautuu mahdottomaksi tehtäväksi. Ruma kuin mikä, mutta hyvää, täyttävää ja terveellistä. Ostin kaupasta quinoa-leipää, jonka täytin hummuksella, tonnikalalla, salaatinlehdillä, tomaatilla, kurkulla ja avocadolla. Päätän kaivaa myös soda-streamin esiin ja tehdä kuplivaa vettä. Suodatinvesikannu on taas tyhjä, mikä saa minut viettämään pienen hiljaisen hetken ikävöiden Riihimäen vesijohtovettä.





2:00 Lounaan jälkeen järjestelen paikkoja, täytän tiskikoneen, lakaisen ja pesen kuistin pöydän.

2:45 Istahdan koneelle kirjoittamaan tähänastisista tapahtumista ennen kuin unohdan. Kotona on rauhallista, sillä kissoilla on päikkäriaika.


3:30 Jätän blogihommat hetkeksi sivuun ja ryhdyn työstämään työhakemusta. Bongasin eilen hakuun tulleen työn, joka olisi todellinen unelmatyöni. Täytän minimiedellytykset mutta ilman minkäänlaista kokemusta vastaavasta työstä tiedän olevani aika heikoilla. Aion kuitenkin hakea ja tehdä ihan pirun hyvän hakemuksen.Täytän hakemukseen perustiedot, koulutuksen ja viimeisten kymmenen vuoden työkokemuksen. Lisäksi listaan suosittelijat. Ansioluetteloni on valmis ja päivitetty, mutta hakemukseen pitää lisäksi liittää kaksi kolmen tunnin mittaista tuntisuunnitelmaa ja kolme esseetä. Tämä on yksi suurimmista syistä, miksi jättäydyin pois kokoaika töistä. Töiden hakeminen vie aikaa.

Ergonominen työasento ja likainen puhelimen näyttö

5:30 Nälkä! Syön välipalaksi pähkinöitä ja kuivattua mangoa. Auttaa nälkään, muttei mielenkiinnon ylläpitämiseen. Pakko laittaa kone kiinni ja jättää essseet muhimaan. Lähden etsimään kameran piuhaa, joka on kadoksissa.

5:45 En löydä piuhaa, mutta Phill tulee kotiin. Juttelemme päivän tapahtumista ja suunnittelemme viikonloppua.

Päivän (jos toisenkin) asu

6:30 Autan Phillia valmistelemaan ruokaa. Aka kuorin porkkanat ja perunat. Phill hoitaa illallisen loppua matkaa ja minä selvitän vihdoinkin tieni seuraavalle tasolle candy crush sagassa.

7:15 Lautaselleni ilmestyy kiireisten iltojen suosikki: Yhden padan ihme. Perunoita, porkkanaa, sipulia, herkkusieniä, timjamia, lehtikaalia (kale, jolle googlen kääntäjä ehdotti nimeksi kale vihannes) ja kanaa. Pikkuloraus sherrya ja kanalientä. Toimii! Kokkaaminen on Phillin nollauskeino töiden jälkeen.


7:30 Katselemme kaksi jaksoa The Office -sarjaa Netflixiltä. Nauramme kippurassa ja katselemme välillä sormien välistä, kun myötähäpeä käy liian suureksi.

8:30 Phill menee pelaamaan tietokonepeliä, minä kirjoitan blogia ja luen muiden blogeja. Huutelemme toisiin huoneisiin ja mietimme jälleen kerran mahdollisuutta siirtää pöytäkone vieras-/toimistohuoneesta olkkariin. En juurikaan katsele televisiota ja röhnötän läppärin kanssa aina sohvalla, joten Phill voisi ihan hyvin pelata pelejä isolta ruudulta.

9:30 Pistän koneen kiinni, siivoan keittiön loppua matkaa ja lataan kahvinkeittimen valmiiksi aamua varten. Kahvin keittäminen on aina minun hommani. Osaan kuulemma tehdä parempaa  kahvia kuin Phill. Jeps, meillä kaikilla on erikoistaitomme.

10:00 Menen sänkyyn lukemaan The Girl on the Train -kirjaa, jonka loppu lähenee uhkaavasti. Väsyttää, mutta en voi lopettaa enää kesken.

11:00 Tarina päättyy ja minulla on haikea olo. Hyvän kirjan päättyminen on aina yhtaikaa ihanaa ja surullista. Nyt kuitenkin väsyttää jo niin paljon, että nukahdan melkein samantien. Havahdun vielä kertaallen, kun Phill laittaa herätyksen minun puhelimeeni. Hänen puhelimestaan loppui akku ja piuha on hukassa. Nukahdan kuitenkin pian uudelleen ja unelmoin aikuisten kesäleiristä. Olisipa mahtava päästä leirille!

Siinäpä se.Jännääkin jännempi torstai.  Mites teillä muilla?

keskiviikko 23. syyskuuta 2015

Some-minä

Olen luonteeltani ainakin 1/4 yksinäinen susi. En kaipaa ihmisiä ympärilleni tauotta enkä tutustu uusiin tyyppeihin joka kadunkulmassa. Tykkään tehdä monia asioita ihan itsekseni ja vietän aikaa mielummin yksin kuin sellaisten ihmisten seurassa, joiden kanssa oloni ei tunnu luontevalta.

Mutta on minussa toinenkin puoli. Sisälläni asustaa tyyppi, jolla on hyvät vuorovaikutustaidot ja kyky tulla toimeen hyvinkin erilaisten ihmisten kanssa. Se puoli, joka hyppii seinille, jos joutuu kyhjöttämään neljän seinän sisällä koko päivän ja joka heittäytyy (sen toisen puolen yllätykseksi) kokeilemaan kaikkea eteen tulevaa. 

Olen jo aikapäiviä sitten todennut, etten ole mikään vertti enkä haluakaan tunkea itseäni mihinkään lokeroon. Maailma on liian suuri ja monimuotoinen introvertti - ekstrovertti -jaottelulle. Varsinkin nykypäivänä, kun "oikean" maailman lisäksi on olemassa tämä ainakin melkein oikea sosiaalisen median maailma, josta on tullut monille joko oman minän jatke tai joissain tapauksissa jopa hieman erillinenkin minä.

Blogia kirjoittava Veera on toki monilta osin ihan sama tyyppi kuin tässä kotisohvalla istuva kaimansakin. Kirjoitan omalla persoonallani, ihan oikeista tapahtumista ja ajatuksista. Blogissa näkyy kuitenkin vain siivu minusta ja elämästäni. Minulla on suodatin, joka on toisina päivinä hyvin tiukka ja toisinaan vuotaa kuin seula. Eivät kaikki puolituttuni meinaan tiedä, että tyynyni alla on heinäsirkkoja tai että kävin eilen kampaajalla. Blogini lukijat tietävät minusta loppujen lopuksi aika paljon hölmöjä yksityiskohtia, joilla on tuskin mitään muuta kuin viihteellistä merkitystä. Mutta hei, viihde on tärkeää.

Siltä varalta, ettet kuitenkaan ollut tietoinen taas hieman lyhyemmistä hiuksistani

Kaltaiselleni valikoivasti sosiaaliselle tyypille sosiaalinen media on luonteva, joskaan ei ainoa, yhteisöllisyyden kanava. Sosiaalinen media ja tämä blogi ovat tuoneet elämääni paljon vuorovaikutusta ja mahtavia tyyppejä, joiden kampaamokäynneistä, resepteistä, matkoista ja kömmähdyksistä en olisi tiennyt muuten mitään. Tulisin varmasti toimeen ilman sosiaalista mediaa, mutta miksi edes yrittäisin. Jaettu ilo on kaksinkertainen ilo. Click and share, kunnes kaikki näkevät sen söpön kissavideon, tapahtuman tai tärkeän uutisen, joka on ihan must see!

tiistai 22. syyskuuta 2015

Heinäsirkka tyynyn alla ja muita yöllisiä ääniä

Phillillä oli eilen duty-päivä, mikä tarkoitti sitä, että hän oli yön yli töissä. Luin illalla sängyssä jännässä kohdassa olevaa kirjaa (Paula Hawkins: The Girl on the Train) enkä olisi malttanut laskea sitä käsistäni laisinkaan. Lopulta oli pakko luovuttaa, kun silmäni lupsuivat väkisin kiinni.

Uni ei meinannut kuitenkaan tulla, sillä ajatukseni seikkailivat vielä kirjan tarinassa. Olin hieman säikky ja kaikki aistini kävivät ylikierroksilla. Vaivuin lopulta jonnekin unen ja valveen rajamaille ja havahduin siihen, että asunnossa liikkui joku. Heräsin loppuakin matkaa säikähtäen ja kuuntelin korvat höröllä. Järki hoki, että kissat ne siellä vain tepastelevat ja pikku hiljaa rauhoituin. Naureskelin parhaillaan itselleni, kun varpaitteni kimppuun hyökättiin. Tällä kertaa kiljaisin ja pelästytin varpaitani jyystävän Possun pahanpäiväisesti. Toivottavasti oppi läksynsä ja jättää varpaani tästä lähtien rauhaan.

Olen tottunut viettämään öitä yksin eikä minua yleensä pelota. Mutta joskus yölliset äänet muuttuvat tavallisista joko kummallisiksi tai useimmissa tapauksissa ärsyttäviksi. Viimeiaikoina meitä on koeteltu ehkä raivostuttavimmalla mahdollisella äänellä: heinäsirkan sirityksellä. Makuuhuoneestamme pääsee suoraan ulos patiolle. Jostain syystä heinäsirkat rakastavat laatoitettua kuistiamme ja vielä enemmän makuuhuonettamme. Ovi ei ole kovin tiivis ja heinäsirkat ovat alkaneet loikkimaan raosta sisään. Voitteko kuvitella, kirjaimellisesti korvan juuressa  tai tyynyn alla sirittävä heinäsirkka!? Yritäppä siinä sitten nukkua! Kaikeksi onneksi molemmat kissamme ovat metsästäjiä ja herkuttelevat heinäsirkkapaistilla mielellään vaikka joka ilta. Possu tosin tykkää ensin leikkiä saaliillaan, joten sängyn alta löytyy parhaina iltoina kolmekin kuollutta sirittäjää, vesikiposta yksi.

Suuri metsästäjä

Kaikenlaisia ötökkäongelmia sitä voikin tulla vastaan kun tarpeeksi usein muuttaa. Positiivisena puolena kuitenkin se, että leskihämppyjä ja muurahaisia ei ole näillä hoodeilla näkynyt. Ehkäpä heinäsirkat söivät ne ja lisääntyivät sen jälkeen uudella tarmolla. Tiedäpä häntä. Voin kuitenkin sanoa käsi sydämelläni, että olen valmis antamaan näille sirkoille häädön ja uuden osoitteen. Miten olisi, kukaan heinäsirkkoja vailla?


maanantai 21. syyskuuta 2015

Helteen ja sateen välissä

Radiossa sanottiin eilen, että tulevan viikon sää muistuttaa enemmän Floridaa kuin eteläistä Kaliforniaa. Kiva. Anteeksi vaan Florida, mutta sinun sääsi on aivan liian kuumaa ja kosteaa minun makuuni.

Viikonlopun kuivan kuumuuden ja tulevan viikon kostean kuumuuden väliin jäi kuitenkin maanantaiaamun kokoinen inhimillinen kaistale, jonka Raija ja minä kävimme hyödyntämässä haikkaamalla.

Heittäydyin pari viikkoa sitten vakkariopesta sijaiseksi, mikä mahdollistaa tällaisenkin luksuksen. Jos viikko alkaa näissä maisemissa, ei siitä voi tulla muuta kuin loistava!




Kävimme kiipeämässä San Diegon korkeimmalle nyppylälle, Cowles Mountainille. Itse haikki ei tosin ole kaupungin korkein, vaativin tai edes hienoin (vaikka ihan hieno onkin). Matkaa huipulle on lähtöpisteestä noin 2,5 km ja sama tietenkin alamäkeä takaisin. Huipulta voi tosin jatkaa matkaa pidempäänkin, sillä Cowles Mountain on osa suurta Mission Trails -verkostoa. Kävelimme huipulta hiekkatietä pitkin kohti suurta tuntematonta ja saimme lisättyä matkaan muutaman mailin ja aika monta mäkeä.


Odotan jo innolla säiden viilenemistä ja uusien vuorten valloittamista. Työtulevaisuuteni on vielä suuri kysymysmerkki, mutta paniikkiin ei ole aihetta. Sijaisen töitä löytyy niin paljon, kuin haluaa tehdä ja palkkakin on sama tai jopa suurempi (!) kuin vanhoissa töissä. Ei minusta varmastikaan sijaista tule isona, mutta juuri nyt tämä järjestely sopii kaikkien muiden projektien oheen vallan mainiosti.

Tällä hetkellä ulkona näyttää vielä kuvienkin maisemia enemmän siltä, että ihan kohta sataa. Hyvä niin! Jokainen tippa tulee edelleenkin tarpeeseen!

lauantai 19. syyskuuta 2015

Kuinkas sitten kävikään

Viime viikolla kerroin tarinan siitä, kuinka Phill ja minä tapasimme. Minulta pyydettiin jatko-osaa ja saamanne pitää. Vaikka loppu onkin tiedossa ja onnellinen, ei kaikki mennyt alkuhuuman jälkeen ihan niin kuin Strömsössä...

Phill oli ensimmäinen ja viimeinen mies, jonka kanssa olen treffaillut ja sainkin sitten kerta rysäyksellä oppikirjamaisen treffailukokemuksen. Kävimme syömässä kivoissa ravintoloissa, katsomassa Red Soxien ensimmäistä pudotuspeliä, lätkäpelissä, huvipuistossa ja Bostonin akvaariossa. Kävelimme Cambridgessa kaatosateessa ja joimme kuumaa kaakaota, söimme autossa Phillin tekemää ruisleipää glögillä höystettynä, luistelimme Frog Pondilla, törmäsimme vahingossa elokuvan kuvaukseen ja vietimme ihania viikonloppuja New Hampshiressa, Phillin luona. Elin koko syksyn kuin romanttista elokuvaa ja leijuin aivan pilvissä. Mutta elokuva ei olisi elokuva ilman vääjäämättömästi lähestyvää suurta vastoinkäymistä.

Marraskuun alussa Phill pudotti täydelliseen maailmaani pommin ja kertoi muuttavansa joulukuussa töiden vuoksi Hawaijille. Tässä vaiheessa olin jo aivan korviani myöten rakastunut ja sen myötä myöskin hyvin hämmentynyt. Miksi ihmeessä kuulin tästä vasta nyt? Miksi ihmeessä Phill oli antanut minun rakastua häneen, kun loppu häämötti jo kuukauden päässä?

Phill ei ollut kertonut minulle muutosta aiemmin, sillä hänelle välimatka ei tarkoittanut väistämätöntä eroa. Minä en ollut asiasta aivan yhtä varma, sillä tuntui hullulta elää ensin puoli vuotta Boston - Hawaiji -kaukosuhteessa ja siirtyä sen jälkeen Suomi - Hawaiji -etäisyyteen. Suhteemme oli mielestäni tuhoon tuomittu, mutta valitettavasti tunteeni eivät kuunnelleet järjen ääntä.

Phill pyysi minua unohtamaan tulevan vielä hetkeksi ja keskittymään jäljellä olevaan yhteiseen aikaan Bostonissa. Lupasin yrittää ja onnistuin yli odotusten. Vietimme jokaisen mahdollisen hetken yhdessä ja Thanksgiving -viikonloppuna lähdin Phillin kanssa New Jerseyyn tapaamaan hänen perhettään. Samaisena viikonloppuna päätimme myöskin viettää joulua yhdessä Hawaijilla. Phillin oli määrä muuttaa sinne juuri ennen joulua ja minullakin oli sopivasti au-pairin töistä kaksi viikkoa lomaa.

Viimeinen kuukausi hujahti ohi vauhdilla ja pian jo löysinkin itseni lentokentältä saattelemasta Phillia Honolulun koneeseen. Minua itketti, vaikka tiesinkin lentäväni jo viikon päästä itsekin samaan osoitteeseen.

Joululoma Hawaijilla oli elämäni paras kaksiviikkoinen eikä suhteen lopettaminen tuntunut enää edes mahdolliselta vaihtoehdolta. Uudenvuoden aattona lensin takaisin Bostoniin rakettien räiskyessä Honolulun yllä ja minua nauratti kyynelteni välistä. Vuoden vaihtuessa suhteemme muuttui deittailusta kaukosuhteeksi eikä minulla ollut vielä pienintäkään aavistusta, miten tarina, tai edes vuosi, tulisi päättymään.



Ei kahta ilman kolmatta. Lisää tarinaa ensi viikolla.

torstai 17. syyskuuta 2015

Onni on...

Tänä toiveikkaana torstaina onni on...
  • Muutaman asteen viileämpi ilma
  • Käsillä tekeminen ja luovuus
  • Tähteet - laiskan kokin pelastus!
  • Kaapin päältä pilkistävät kissan tassut
  • Kävelyetäisyydellä sijaitseva ruokakauppa
  • Puistotreeni
  • Mukava naapuri, josta pulppua niin paljon energiaa, että ohikulkijakin piristyy
  • Onni-Blogit!

Kaukana Kotona pääsi hiljattain mukaan Onni-Blogeihin. Onni-Blogit on uusi, arjen makuinen, blogiyhteisö, jossa blogit on jaoteltu aihealueen mukaan. Kaukana Kotona löytyy Matkailu Blogien alta, vaikka olenkin tällä hetkellä lähinnä wannabe-matkalainen. 

Lukijan kannalta mikään ei muutu, sillä blogini pysyy bloggerissa, vanhan tutun osoitteen alla ja tyylini on yhtä vapaa ja rönsyilevä kuin aiemminkin. Blogin oikeasta sivupalkista löytyy kuitenkin Onni-Blogit - kuvake, jota klikkaamalla pääset kurkistelemaan, mitä muita kivoja blogeja Onni-Blogeista jo löytyy.

Samaan syssyyn lisäsin nyt vihdoin blogini myös Blogit.fi -palveluun. Blogiani voi siis seurata kätevästi Bloggerin, Facebookin ja Onni-Blogien sekä Blogit.fi, Bloglovin' ja Blogipolku -palveluiden kautta. Eiköhän noista jo löydy jokaiselle jotakin!


Onnekas torstai jatkuu nyt sohvalöhöilyllä ja The Office-sarjalla, joka on ollut viimeiset kuukaudet lähes jokailtainen hupimme. Onni on parhaimmillaan aika yksinkertaista.

tiistai 15. syyskuuta 2015

Lusikka soppaan

Olen huomannut olevani nykyään aika huonosti perillä Suomen asioista, mutta hallituksen säästötoimet eivät ole menneet ohi minultakaan. Facebookin uutissivuni on täyttynyt kutsuista ja linkeistä säästötoimia vastustaviin kirjoituksiin ja mielenilmauksiin. Ja eipä mennyt aikaakaan, kun linkkejä alkoi ilmestyä myös kirjoituksiin, joissa vastustetaan mielenilmausta sekä heti perään tietenkin mielenilmauksen vastustajien vastustamista ja ylipäänsä kaiken mahdollisen vastustamista. Menitkö sekaisin? No niin minäkin. Taitaa olla aika tyrkätä oma lusikan kärkeni soppaan.

Meidän ulkosuomalaisten keskuudessa kohua on puitu monesta näkökulmasta. Täältä etäältä katsottuna toisten on helppo samaistua Suomessa asuvan työläisen asemaan toisten ihmetellessä, mitä ihmettä ne suomalaiset valittavat kun kaikki on kuitenkin hyvin.

Iltalehden nettisivuilla julkaistiin video, jossa amerikkalaisilta (tai Jenkkejähän he aina Iltalehdessä ovat) kaduntallaajilta kysellään, miltä suomalaisten leikatut edut kuulostavat heidän korviinsa (linkki videoon). No, hyviltähän ne tietenkin kuulostavat. Hyppisin itsekin onnesta, jos saisin täältä USA:sta työpaikan, jossa edes yksikin sairauslomapäivä olisi palkallinen, ylitöistä tai viikonlopputöistä maksettaisiin erillinen korvaus ja lomapäiviä kertyisi vuodessa monen viikon verran. Ja ette edes uskokaan, kuinka monta kertaa olen hämmentänyt tuttujani kertomalla heille suomalaisesta koulutussysteemistä, joka tarjoaa ilmaisen (/edullisen) ja samanarvoisen koulutuksen päiväkodista tohtoriksi asti. Monia etuja en osannut arvostaa vielä Suomessa asuessani, mutta niiden kadottua on ääni muuttunut tässäkin kellossa.

Nyt ei kuitenkaan puhuta Amerikasta, jonka yhteiskuntarakenne, koulutussysteemi ja verotus poikkeavat suomalaisesta mallista hyvin paljon. Ei, puhumme Suomesta, ansaituista eduista sekä vaivalla rakennetusta koulutussysteemistä, jonka on moneen kertaan todettu olevan avain Suomen menestykseen. Suomalaiset työntekijät ja opiskelijat ovat saaneet etunsa jo aikapäiviä sitten ja ansaitsevat ne yhä edelleenkin. Etujen pois ottaminen tuntuu väärältä, vaikka ymmärrän toki, että jostain niitä säästöjä on nyhdettävä.

Etujen menettämistä enemmän olen kuitenkin huolissani lapsiin kohdistuvista leikkauksista. Opetusalan ammattilaisen näkökulmasta ryhmien suhdelukujen kasvattaminen sekä peruskoulujen rahoituksesta nipistäminen kuulostavat aivan käsittämättömiltä ratkaisuilta. Matikkapääni ei riitä ymmärtämään uusia suhdelukuja, joissa lapset halkaistaan puoliksi. Mihin ihmeeseen se lapsen toinen puolikas pitäisi laittaa hoitopäivän ajaksi, kun opet eivät ole edelleenkään muuttuneet mustekaloiksi? Samalla kolmesta opesta yksi on sairaana, toinen rauhoittelee kiukkukohtauksen saanutta Lassia ja kolmas kiskoo eteisessä niitä kirottuja kurahousuja ja hankalia lenksuja toppapuvuissaan hikoilevien lasten päälle. Tämä on sitä laadukasta varhaiskasvatusta, jonka takaamiseksi opiskelin ihan maisteriksi asti. 

Miten käy Suomen juhlitulle PISA menestykselle, kun kaikki lapset eivät pääsekään päiväkotiin (säilöön) ja koulujen paisuvissa luokissa ei ole tilaa eritahtisille ja erilaisille oppijoille? Miten käy Suomen koulutetulle työvoimalle, kun ei kaikilla olekaan enää varaa opiskella halauamaansa ammattiin? Miten käy kouluille ja päiväkodeille, kun kukaan ei haluakaan olla enää opettaja? Olisihan se kiva uskoa, että opettajat ovat valmiita taikomaan ja suomalaiset lapset ovat luonnostaan niin neroja, ettei heitä suista menestyksekkäältä PISA -tieltä mikään. Järkyttävä totuus on kuitenkin se, että menestykseen tarvitaan koulutettuja ja motivoituneita opettajia sekä inhimilliset raamit, joissa tasokas opetus on mahdollista.


Ei minulla ole antaa Suomen taloustilanteen korjaamiseeksi tyhjentäviä neuvoja, mutta kehotan miettimään kahdesti, ennen kuin koulut ja päiväkodit laitetaan kaikista tiukimmalle säästökuurille. Tuntuu hyvin lyhytnäköiseltä ratkaisulta viedä tulevaisuuden toivoilta toivo heti alkuunsa. Vai mitä mieltä olette?

sunnuntai 13. syyskuuta 2015

Kahdeksan vuotta sitten

Katselin eilen vanhoja valokuvia ja palasin muistoissani iltaan, jolloin Phillin ja minun tieni kohtasivat aivan ensimmäistä kertaa. Kaikki oli suurta sattumaa tai kohtalon johdatusta - kuka uskoo mihinkin. Tapasimme randomisti kadulla, paikassa jossa kummankaan ei pitänyt oikeastaan edes olla. Kyse ei ollut rakkaudesta ensisilmäyksellä, vaikka aikamoiseksi salamaihastumiseksi homma sitten loppujen lopuksi menikin.

Kahdeksan vuotta sitten olin uunituore au-pair. Olin viettänyt edellisen kevään ja suurimman osan kesästä Amsterdamissa vaihdoissa ja hakenut au-pairin paikkaa aikalailla hetken mielijohteesta. Spontanius kannatti, sillä au-pair -pesti maailman mukavimmassa perheessä muutti koko elämäni suunnan. Olin valmis seikkailuun ja seikkailun myöskin sain. Kolme viikkoa maassa oltuani olin kerinnyt jo matkustaa New Yorkiin kiinalaisbussilla, sammuttaa talossamme syttyneen tulipalon ja tavata tulevan aviomieheni. Ei laisinkaan hullumpi suoritus.


Tapasin Phillin eräänä syyskuisena lauantai-iltana Bostonin yöelämässä. Olimme kaverini kanssa puoli-iltaa aivan eksyksissä, emmekä tienneet, mihin baariin olisimme menneet. Haahuilimme parhaillaan Government Centerin alueella, kun seuraamme hakeutui pari miekkosta. En ollut kiinnostunut juttelemaan näiden ärsyttäviksi luokittelemieni tyyppien kanssa, joten yritin jättäytyä hieman sivummalle. Tässä vaiheessa porukkaan liittyi kuitenkin pari uutta miestä, joista yksi (pitkä ja komea) alkoi sinnikkäästi jutella kanssani. Lopulta päädyimme Cheers baariin, jossa vierähtikin sitten lähes koko ilta.

Myöhemmin yöllä minulle tuli kylmä ja mies (jonka nimeä en enää muistanut) lainasi minulle herrasmiehen lailla hupparinsa. Kotiin lähtiessäni huppari jäi minulle. Vastalahjaksi olin antanut miehelle puhelinnumeroni ja luvannut lähteä seuraavana päivänä Ben Harperin konserttiin. Minullakin oli puhelimmessani miehen numero, mutta oikean nimeen sijaan olin kirjoittanut numeron kohdalle Model. Kaverini mielestä pitkä mies näytti ihan mallilta. En uskonut enää koskaan kuulevani tästä miehestä, mutta ei se silloin juurikaan hetkauttanut. Olinpa ainakin saanut itselleni uuden hupparin.


Seuraavana päivänä lähdin au-pair -perheeni kanssa Duck Tourille ihastelemaan nähtävyyksiä. Kierroksen jälkeen jäin vielä pyörimään Bostonin keskustaan yhdessä kaverini kanssa. Kun palasin iltapäivällä kotiin väsyneenä, alkoi puhelimeni soimaan ja näytöllä vilkkui suureksi yllätyksekseni Model. Uskomatonta, hän soitti sittenkin! Minua ei kuitenkaan kiinnostanut lähteä enää sinä iltana minnekään, joten kerroin miehelle olevani liian väsynyt Duck Tourin jälkeen. Väläytin kuitenkin hieman vihreää valoa ja sanoin lähteväni mielelläni treffeille joku toinen kerta. Myöhemmin Phill kertoi minulle nauraneensa puhelun päätteeksi, sillä hän oli aivan varma, että olin valehdellut Duck Tourista. Eihän niillä kukaan käy. Hän kuvitteli minun istuneen jossain kahvilassa tai baarissa kaverini kanssa ja keksineen hätävaleen ohi ajaneen turistibussin avulla.

Suureksi yllätyksekseni Phill soitti loppuviikosta uudelleen. En ollut kuvitellut miehen soittavan enää koskaan, joten en ollut edes miettinyt, lähtisinkö oikeasti treffeille, jos hän soittaisi.  Spontaani vaustaukseni olikin sitten Sure, why not, mikä oli saanut Phillin jälleen nauramaan. Kuka vastaa treffikutsuun sure, why not? Ööööh, yllätetty suomalainen, jolla ei ole pienintäkään hajua amerikkalaisesta treffikulttuurista. Phill oli kuitenkin päättänyt saada hupparinsa takaisin ja selvittää, mikä tämä mysteerinen ja kiehtova kummajainen oli oikein naisiaan.

Kuvat kesiltä 2008, 2009 ja 2010

Ensimmäisillä treffeillä jännitin eniten kahta asiaa: 1. Tunnistanko treffikumppanini. 2. Miten kerron, etten tiedä hänen nimeään. Numero ykköstä ei tarvinnut jännittää kauaa, sillä tunnistin miehen samantien. Kakkosen päätin ratkaista suoruudella. Kerroin heti alkuun, etten muistanut miehen nimeä ja sain jälleen Phillin nauramaan. Kerroinpa jopa senkin, millä nimellä hän löytyi puhelimestani. Tunnustukseni mursivat jään, eikä ensimmäisten treffien jälkeen tarvinnutkaan enää pohtia, lähtisinkö vielä toisillekin (kolmansille, neljänsille, loppuelämän kestäville...) treffeille. Taisimme olla aika pian aika ihastuneita.

Kesä 2015

Elämän eteminen menee useimmiten käsitys- ja suunnittelukykyni ulkopuolelle. Mutta hyvä niin, en minä olisi tällaista miestä osannut etsiä, vaikka olisin yrittänytkin. Ehkäpä joidenkin asioiden on vain tarkoitus tapahtua - tavalla tai toisella.


torstai 10. syyskuuta 2015

säädytön treenaaja

Ähisin tukikohdan kuntosalilla naama punaisena vatsalihasteni kimpussa, kun mattoani lähestyi salin työntekijä jonkin paperin kanssa. Luulin miekkosen mainostavan jumppatuntia tai jotain muuta palvelua, mutta paperi osoittautuikin pukeutumisohjeiksi. Minulla oli kuulemma jalassa liian lyhyet shortsit! Siis, että mitä?!

Ulkona oli 36 celsiusta kuuma eikä salilla ole ilmastointia. Jalassani oli aivan tavalliset Nike:n juoksushortsit, jotka eivät paljastaneet takapuolta tai olleet mielestäni muutenkaan mitenkään säädyttömät. Mutta olin selkeästi väärässä. Työntekijä selitti minulle, että hänen mielestään minun asussani ei ollut mitään vikaa (you're good, no worries), mutta säännöt ovat tiukentuneet viime aikoina ja jos paikalle osuisi jokin ylemmän tahon tarkastaja, joutuisivat salin työntekijät pulaan turhan paljastavien treeniasujen takia.

No huh, en minä halua kenenkään potkuja ottaa omalletunnolleni, mutta oli minulla silti pikkuisen naurussa pitelemistä. Varsinkin kun työntekijän oli selkeästikin hyvin vaivalloista puhua minulle asiasta. Pidin kuitenkin naurut sisälläni ja kasvot ainakin melkein peruslukemilla. Lupasin olla seuraavalla kerralla kiltimpi ja pistää caprit jalkaan. Kaapistani kun ei taida löytyä yhtään pidempiä urheilushortseja enkä sellaisia aio hankkiakaan.

Kuva on viimekeväinen haikkikuva, mutta shortsit ovat samat kuin tänäänkin

Lähtiessäni myöhemmin suihkun kautta kotiin, näin minua noin kolmekymmentä vuotta vanhemman naishenkilön astelevan salille lyhyissä pyöräilyshortseissa, jotka paljastivat huomattavasti omia shortsejani enemmän. Minua alkoi taas naurattamaan, kun kuvittelin mielessäni, mikä keskustelu tätä naista odottaisi. Vai odottikohan sittenkään? Voi kun olisin saanut olla kärpäsenä katossa.


keskiviikko 9. syyskuuta 2015

Onnelliset kotikissat

Lähes jokainen muuttokuulumisiamme tiedustellut ystävä on kysäissyt myös kohteliaasti, miten nuo meidän karvaiset perheenjäsenemme ovat sopeutuneet uuteen kotiinsa. Ei yhtään turha kysymys, sillä kissat ja uuteen sopeutuminen eivät välttämättä mahdu aina samaan lauseeseen.

Kisu muutti meidän kanssamme jo kertaalleen koko USA:n halki eikä tuntunut juurikaan stressaavaan tällaisen pikkumuuton takia. Muuttopäivänä Kisu oli toki hieman varuillaan, kun kaikki tutut huonekalut katosivat ovesta ulos yksi toisensa jälkeen. Kisu tuntui kuitenkin myös nauttivan muuttoapulaisilta saamastaan huomiosta ja luottavan siihen, ettei häntä jätetä yksin tyhjään kotiin.

Uudessa kodissa Kisu syöksyi heti ninjamaisille tutkimusretkilleen. Kun jokainen laatikon täyttämä nurkka oli tutkittu, julisti Kisu asunnon uudeksi kodikseen. Uudet lempparipaikat löytyivät vaatekaapin pimennosta ja keittiön kaappien päältä. Paremman puutteessa Kisu hengaillee mielellään myös sen tavaran päällä, jota olit juuri tarvitsemassa seuraavaksi.

Ai mitä, eikö tää tuoli ollutkaan tässä minua varten...? Unbelievable!

Possu-ressun muuttotarina ei sitten ollutkaan aivan yhtä onnellinen. Muuttopäivänä Possuliini halusi piiloutua koko maailmalta, sillä koko pienen kissan tuntema maailmankaikkeus näytti olevan katoamassa olemattomiin. Talo oli täynnä vieraita ihmisiä, kaikki parhaat nukkuma- ja piilopaikat kannettiin ulos ja lopuksi myös Possu kannettiin johonkin taloon, joka oli täynnä vieraita ääniä ja tuoksuja. Ensimmäiset pari tuntia Possu tärisi kantokopassaan ja syöksyi sitten sopivan tilaisuuden tullen tuttuun lipastoon nukkumaan.

Kärpästä mä metsästän...

Parin ensimmäisen päivän aikana Possua ei näkynyt muuta kuin öisin. Tai oikeastaan pitäisi varmaankin sanoa, että Possua ei kuullut muuta kuin öisin. Possu nukkui koko päivän, heräsi meidän mennessä nukkumaan ja maukui koko pitkän yön niin kauan, että meistä jompi kumpi nousi ylös ja nosti itkevän kissan syliinsä. Parin huonosti nukutun yön jälkeen alkoi kuitenkin helpottaa ja Possu alkoi viimein uskomaan, että emme ollet lähdössä minnekään eivätkä yläkerran kävelijät aikoineet hyökätä hänen kimppuunsa hetkenä minä hyvänsä. Jeps, Possun ensimmäinen "kerrostalokokemus".

Possulla on ollut tottuminen myös liukkaisiin puulattioihin. Seinään törmäämisiltä ei olla vältytty. Tässä kuvassa tosin kyse hellepäivän nokosista.

Nyt kun muutosta alkaa olemaan jo melkein kuukausi, voin hyvillä mielin todeta, että myös Possu on 
on vihdoin täysin kotiutunut uusille hoodeillensa. Uskallanpa melkein väittää, että pieni shokkihoito teki hyvää ja arkajalka Possu on nyt jopa hieman aiemmaan rohkeampi uusien ihmisten suhteen. Lisäksi Possu on löytänyt sisäisen metsästäjänsä ja syöksähtelee kärpästen perässä valoakin nopeammin. Valitettavasti Possun kuvitellut kordinaatiotaidot eivät aivan vastaa todellisia, mistä on seurauksena sotkua ja vaarallisia tilanteita. 

Kummankin kisulin lempipaikka löytyy keittiön kaappien päältä. Minä puolestani fanitan täysillä noita roikkuvia pannuja. Loistavaa tilan säästöä!

Kissoilla ja valtakunnassa on siis kaikki hyvin. Hukkasin tosin muutossa kissantarvikekassin, jossa oli myös Kisun akneen tarkoitetut ihonpuhdistusliinat. Onni onnettomuudessa on kuitenkin se, että samalla hävisi myös Kisun akne. Kyse ei tainnutkaan siis olla aknesta vaan jostain muusta tulehtuneesta ihottumasta. Ehkäpä Kisu oli vain minun laillani tympääntynyt tunkkaisiin kokolattiamattoihin...

maanantai 7. syyskuuta 2015

Hiekkakakkuja maailman tyyliin

Aurinko paahtoi maanantaina Labor Day:n kunniaksi jo aamuvarhaisella tuskaisen kuumasti, mutta kylläpä vain kannatti piipahtaa B-St:n laiturilla ihastelemassa maailmanluokan hiekkaveistoksia.
Tällaiset veistokset vaativat pikkuisen enemmän kuin ämpärin ja lapion. Uskomattoman upeita taideteoksia!








Ihailtavaa taidokkuutta, kekseliäisyyttä ja kärsivällisyyttä. Pidän itseäni luovana ihimisenä, mutta minulta puuttuu sekä kyky että kärsivällisyys toteuttaa. Onneksi jotkut toiset osaavat ja minä saan nauttia lopputuloksista.

Hiekkaveistosten ihastelun jälkeen päivämme jatkui grillibileiden ja fantasy futiksen merkeissä. Jeps, tämä Labor day meni aika oppikirjamaisissa merkeissä. Amerikkalaisen "maallikkokalenterin" mukaan kesä on nyt ohi, mutta käytännössä mikään ei viittaa vielä syksyyn. Onhan tätä kesää vielä jäljellä. Onhan?! Kesän must do -listassa olisi vielä pari kohtaa ruksimatta...

lauantai 5. syyskuuta 2015

Samaan aikaan laivastossa

Shore dutyn aikana on aika helppo unohtaa, mitä sukellusvene-elämä oikeasti on. Viime marraskuusta lähtien elämämme langat ovat olleet huomattavasti enemmän omissa käsissämme. Muutamaa työviikonloppua ja -matkaa lukuunottamatta Phill on työskennellyt maanantaista perjantaihin ja ollut kotona lähes aina ennen minua. Yllätyksiä ja suunnitelman muutoksia on tullut eteen vain satunnaisesti ja kaiken maailman (työajan ulkopuolisia) kissanristijäisiä on myös sattunut kohdalle aiempaa harvemmin. Phill on monta kertaa todennut, että shore duty on laivaston tapa pyytää anteeksi sitä, että sea dutyn aikana oman elämän täydellinen päätäntävalta haihtuu kaukaiseksi unelmaksi.

Eilen pääsin kuitenkin osallistumaan hyvin vapaamuotoiseen tapahtumaan, joka oli meille kummallekin aivan uusi kokemus. Kyseessä oli Wetting Down, jota juhlitaan, kun upseeri (officer) ylennetään arvoasteikossa seuraavalle tasolle (rank). Perinteisesti juhlinta on hyvin kosteaa, sillä koko homman juju on baarilaskussa. Vastaylennetty upseeri hoitaa kaikkien vieraiden baarilaskun ja summan tulisi täsmätä palkankorotuksen kanssa.

Juhlapaikaksi oli valittu Liberty Stationilla sijaitseva Stone Brewery - yksi San Diegon suurimmista panimoista. Ravintolalla on iso ja kaunis puutarha, josta meille oli varattu alue omaan käyttöön. Tarjolla oli laajan olutvalikoiman lisäksi viinejä ja cocktaileja sekä herkullista sormiruokaa. Vieraiden joukossa oli juhlakalun ystävien lisäksi hänen perheensä sekä yksikön kapteeni, xo (executive officer) ja muut upseerit. Tunnelmasta oli kuitenkin jäykistely kaukana - ei kai sitä muuta voikaan odottaa tapahtumalta, jonka koko tarkoitus on juoda palkankorotus kurkusta alas.



Nytpä olen taas yhden laivastokokemuksen verran rikkaampi. Koska Phill on chief, ovat nämä upseerien tapahtumat minulle aika vieraita. Yleensä vieraslistalta löytyykin pelkkiä upseereita, mutta välillä ystävyyssuhteet ajavat arvoasteikkojen ohi. Seuraavaksi tapahtumalistallamme onkin sitten chief-tapahtumien kunkku: Khaki ball. Pari edellistä jätimme väliin, mutta tänä vuonna saatamme vaikka mennäkin. Hyvä syy lähteä mekkokauppaan...

torstai 3. syyskuuta 2015

Retropesula

Sulje silmäsi ja kuvittele mielessäsi mahdollisimman stereotyyppinen amerikkalainen kolikkopesula. Löytyykö sieltä rivi päältä täytettäviä pesukoneita  (check), toinen mokoma jättimäisiä kuivureita  (check), joukko erilaisia kolikoilla toimivia automaatteja (check), kolikkopuhelin (check), puupaneloidut seinät (check) sekä televisio, jossa pauhaa roskaohjelmien kunkku: Skandaalinhakuinen talk show, jossa selvitetään valheenpaljastustestin avulla, kuka petti ja ketä (check).


Jeps, näissä maisemissa ollaan. Onneksi täältä löytyy myös WiFi ja kasa jo parhaat päivänsä nähneitä muotilehtiä. Muuten ei ehkä naurattaisi näin kovasti.

Muuttomme suurin murheenkryyni on ollut pesukone-kuivuri -yhdistelmämme. Ensin Phill ja kaverit ähisivät asunnon mukana tulleet laitteet alas ja autotalliin säilytykseen. Ja heti perään, hieman suuremman ähinän saattelemana, meidän omat ja hyviksi havaitut vekottimemme niille tarkoitettuun, turhan pieneen, syvennykseen. Koneet mahtuivat, mutta johtojen kytkeminen ahtaassa tilassa vaati melkoista akrobatiaa - varsinkin kun pistoke ja johto olivat väärää paria.

Seuraavana viikonloppuna kaverit tulivat kylään toistamiseen ja taas ähistiin. Kuivuri alas, johdon vaihto ja kuivuri takaisin ylös. Kokeilimme heti, että laitteet toimivat. Ja toimivathan ne hetken, ennen kuin kuivuri poltti sulakkeen. Kuivurimme ei ole ainoastaan liian iso, vaan myös liian tehokas sille varattuun sulakkeeseen nähden. Nopsaanhan tuo sähkömies vaihtaisi sulakkeen oikeaan, mutta ensin meidän pitää selvittää, kuinka lähellä pääsulakkeen kapasiteetin rajoja olemme jo nykyisellään.

Onnea on oma sähkömies, minulla menisi jo sormi suuhun. Onnea on myös yhteinen neljän päivän viikonloppu, jonka aikana aiomme joko saada laitteet kuntoon tai luovuttaa ja vaihtaa takaisin asunnon mukana tulleeseen mini pesukoneeseen ja kuivuriin. 

tiistai 1. syyskuuta 2015

Hui hai hellettä

Puhelimeni piippasi torstaiaamuna geo-ilmoituksen merkiksi. Varoituksen aiheena oli tällä kertaa extreme heat, eli järkky kuumuus. Jeps, tällä kertaa ei varoiteltu turhaan. Täällä oli loppuviikosta ja viikonloppuna ihan pirun kuuma. Samaa on luvassa myös ensi viikonlopuksi.

Kuumana viikonloppua voi kasvattaa sähkölaskua kotona, viettää paljon aikaa autossa ja ilmastoiduissa kaupoissa tai hypätä mereen rannalla. Mereen minäkin olisin varmasti päätynyt, ellei agendalistani olisi ollut täynnä kotihommia ja ellei La Jollan rantoja olisi suljettu haihavainnon vuoksi. San Diego sai lauantaiaamuna yllätysvieraan, kun vasarapäähai päätti tulla tsekkaamaan, mikä meininki on La Jollassa.

Katselin melojien kuvaamaa videota hain uiskentelusta ja aika ylväältähän se näytti. Vedessä olijat hyppäsivät melojien kanootteihin ja kaikki selvisivät rannalle turvaan. Hailla ei ollut mitään mielenkiintoa popsia uimareita suuhunsa, mutta viranomaiset katsoivat silti parhaaksi sulkea La Jolla Coven ja Shoresin rannat 24 tunnin ajaksi. Seuraavana päivänä hai tavattiin hiukan kauempana rannasta, mutta tällä kertaa välimatkaa oli jo niin paljon, että kaikki osapuolet saivat jatkaa pulikoimistaan rauhassa.

Elo- syyskuu ovat Kaliforniassa vuoden kuumimmat kuukaudet. Syksystä ei siis ole täällä vielä tietoakaan - ellei sitten lasketa kurpitsaoluiden ilmestymistä kaupan hyllyille (Ballastpointin kurpitsaolut oli two thumbs up!). Mieleni haaveilee kuitenkin jo farkuista ja neuleista ja jopa niin viileistä illoista, että voimme kokeilla kodistamme löytyvää takkaa. New Hampshiressa tai Suomessa se olisi saattanut tulla hieman enemmän tarpeeseen, mutta eiköhän täälläkin saada taas talvella takkakelit aikaiseksi, kun talojen eristys on, mitä on. Takkamme on ihan oikea puutakka, mutta siinä ei saa kuulemma polttaa kerralla paria halkoa enempää, sillä rakenteet eivät kestä liikaa kuumuutta. 



Tänään lämpötila tippui reilusti alle kolmenkympin, mikä tuntui mukavalta ja sai juoksunkin sujumaan taas pitkästä aikaa. Mutta ei tämä vielä tässä ollut. Viikonloppuna kivutaan taas reilusti kolmenkympin yli ja lähdetään moikkaamaan haikavereita rannalle. Nuo vasarapäät ovat aika söpöjä - sopivalta etäisyydeltä katsottuna ainakin.